Issue one:

I have said before that I'd write in English on Finnish issues sometimes. Here we go.

The Finnish Minister of Education Sari Sarkomaa has announced today that she is leaving her post in the government. Why? She wants to "dedicate more time for her family".

This is the part where everyone should ask themselves: So why is she leaving really?

Usually resignations like this tend to be opinion differences inside the cabinet that are not brought out to light easily, especially under Vanhanen's helm. Vanhanen has endeavoured always to keep his Ministers in check and run a tight ship, and it seems to have worked, when you look at the way even the Greens have mostly just shut up and sucked up things over the past two years. Either Sarkomaa decided that she didn't have the space she wanted in the cabinet, or Vanhanen just showed her the door after a conflict and she's obliging.

The more lurid option is some sort of scandal, though they're mercifully not that commonplace here, and if I may be blunt, I find it highly unlikely a female politician would be involved in a sex scandal. It just doesn't seem to happen to them that much. So it would have to be corruption, and some very serious corruption, which I again find it - gasp! - rather unlikely.

So if it's a difference in opinion, what item is it that drove Sarkomaa to resigning? There haven' tbeen prominent issues in education lately, save for the new monstrosity of a university they're creating in Helsinki out of the University of Technology, the University of Arts (I'm translating these on the fly) and the actual University of Helsinki. However, it's been such a prominent project that I would assume Sarkomaa, being an MP of the National Coalition, the party's that been pushing the project, would have been cleared as being a proponent of the scheme. (The absolute mess of the whole thing deserves its own post.)

That leaves only something like a general disagreement on funding, which is perhaps the least mysterious option: Sarkomaa simply felt like her department was not receiving the attention she thought it deserved in the budget, and she couldn't do the things that were asked from her with the budget she was being given. Oddly enough, when something like this is the cause of resignation, the Minister, if they're ideological enough about the cause, would resign with a little more noise and would state out loud that hey, we're not putting enough money in education. This way they could put some final pressure on the Government to act the way they want.

Of course it is, I guess, possible that she really did resign for family reasons. But in this day and age, that's almost certainly the least likely reason.

Addendum: Sarkomaa is set to be replaced by Henna Virkkunen, a first term MP from Jyväskylä. She's also a member of the local city council, but I, being very disinterested in local politics as I am, don't really have an idea of what sort of person or politician she is like. She is fairly young and new to the national scene, so I would not expect any surprises from her if she's wily about it. This is definitely a good opportunity for her to advance her career by ten years or so - she's only 36.

She is, intriguingly, just the sort of young rising star who is put in a job like a minister's post with the assumption that she'll do exactly as she's told. Young politicians in a vulnerable position inside the hierarchy, with no significant experience or political capital are not likely to rock the boat.

Issue two:

I appear to have received some kind of an award. Now, while I'm grateful for the praise I got from NiTessine, who runs Worlds In a Handful of Dice, a blog I can not say touches on my interests that much, I can not help but feel that I am being inducted into a chain letter circlejerk where everyone in the entire blogosphere ends up patting themselves on the back and congratulating each other for a good job well done. I suppose emulating the Oscars can't be a bad thing, but to be honest, I'm not sure I can accept this award.

Thing is, I don't read other people's blogs that closely, save for a few like NiTessine's, that I have a read at every now and then. This is because most blogs are horrible rubbish. I do read some news sites that pretend to be blogs, and I read big blogs like BoingBoing, but those guys will not, I'm sorry to say, be interested one bit in your award. So where would I find five blogs to give the award to? Well, maybe I'd give one to Bannable Offenses, but I would not dare approach [GM]Dave on the matter, lest I be fed to a dragon.

I guess I'm opening myself up to a bunch of ad hominems and righteous indignation by pointing out my feelings on this, but no one else ever really reads this blog anyway, and I buried this thing down here below the intrigue, so no one will even notice and I can skip the whole issue with as little talk as possible!

Blogi oli horroksessa kuukauden verran, minä taas en ollut. Nyt luppoaikaa kuitenkin jälleen on.

Tämä on ollut hyvin mielenkiintoinen vuosi. Tapahtumien tahti on ollut niin rivakkaa, että nyt kun kuukauden aikana ei tapahtunut mitään erityisen ihmeellistä poliittisella rintamalla, aika on tuntunut matelevan. Vaalipäivästä tuntuu kuluneen viisi kuukautta eikä viittä viikkoa.

Toki tässä on ollut kaikenlaista uutista, muttei mitään erityisen mielenkiintoista. Kreikassa ja Intiassa on räjähdellyt, mutta tällaisiin uutisiin on valitettavasti alkanut jotenkin turtua. Vallanvaihto on sujunut kohtuullisen mutkattomasti Yhdysvalloissa, mutta siitä tarkemmin seuraavassa viestissä. Nyt haluaisin kirjoittaa jostain ajankohtaisemmasta ja mielenkiintoisemmasta - ja helpommasta, koska mikä olisi helpompaa kuin poliitikoille naureskeleminen?

Illinois'n demokraattikuvernöörillä Rod Blagojevichillä on naurettavan miehekäs nimi. Hän nousi kuvernööriksi vuonna 2002 kampanjoimalla osavaltion kuuluisaa korruptiota vastaan, olihan hän entinen asianajaja ja syyttäjä. Barack Obama, toinen reformilla kampanjoiva illinoislainen poliitikko, nousi Yhdysvaltain senaatista presidentiksi, jättäen senaatinpaikkansa tyhjäksi. Paikkaan valitaan joku vasta 2010, ja osavaltion lain mukaan kuvernööri nimeää jonkun pitämään paikkaa seuraaviin vaaleihin asti.

Nokkelimmat voivatkin jo päätellä mihin tämä johtaa. Blagojevich pidätettiin tiistaina, koska hän oli kaupitellut Obaman senaattipaikkaa eniten tarjoavalle ehdokkaalle. Maksuksi olisi kelvannut mukava johtokuntapaikka vaimolle tai vaikka kabinettipaikka itse Blagojevichille. Jos hän ei olisi saanut keltään haluamaansa, hän uhkasi nimittää senaattoriksi itsensä, pyrkimyksenään lähteä siltä nousujohteeseen ja presidentiksi yrittämään vuonna 2016. Aika mielikuvituksellista mieheltä, jonka kannatuslukemat ovat olleet huonommat kuin George W. Bushin.

Kaiken huippu on se, että Blagojevich kärähti, koska hän oli jo liittovaltion viranomaisten tutkinnassa aikaisempien vastaavien syytösten takia. Entisenä syyttäjän, miten hän on voinut olla tajuamatta, että hänen puhelimensa olisivat varmasti täynnä salakuuntelulaitteita? Osavaltion attorney general pudisteli tiedotustilaisuudessa päätään ja totesi, että viranomaisten oli pakko käydä pidättämässä Blagojevich kesken tutkinnan, niin törkeää ja häpeilemätöntä hänen yrityksensä kaupitella senaattorin virkaa olivat.

Kaiken huippu on se, että Blagojevich ei ole vieläkään eronnut, ja aikoo ilmeisesti puolustautua syytöksiltä aina oikeudenkäynnissä asti. Illinois'n osavaltion kongressi voi kokoontua erottamaan hänet, mutta sen voi ilmeisesti kutsua koolle ylimääräiseen kokoukseen vain kuvernööri Blagojevich itse.

Blagojevich voi edelleenkin nimittää jonkun senaattipaikalle jos haluaa, mutta nimitettävä olisi sitten implikoitu korruptioskandaalissa, ja senaatti voisi erottaa tämän senaatista heti kun hänen virkakautensa alkaisi. Kukaan ei siis paikkaa suostuisi ottamaan vastaan, joten ehkä hän todellakin nimittää siihen itsensä.

Luulen, että se vuoden 2016 presidenttikampanja ei taida materialisoitua. Tapaus yritetään tietysti linkittää vimmatusti Obamaan, mutta hän on ilmeisesti viisaasti pitänyt itsensä eristyksissä miehestä, joka on haissut korruptiolta Washingtoniin asti.

On minulla sanottavaa, mutta en tiedä mistä aloittaisin.

- Eteläisten osavaltioiden meneminen Obamalle.
- Erilaiset tilastot äänestäjistä ja äänestyksestä.
- Kongressivaaleihin liittyvät kommervenkit.
- Vallansiirtoperiodin mielenkiintoisuudet
- Ja niin edelleen.

Tämän kaiken huipuksi kun on muutakin ohjelmaa, niin ei vain osaa keskittyä. Ennustuksestanikaan en uskalla sanoa mitään ennen kuin Missourin äänet on lopullisesti laskettu, mutta se näyttäisi osuneen yllättävän hyvin. Samaten FiveThirtyEight.comin ennuste osui todella hyvin, millä on myös kiinnostavia implikaatioita. Samaten sillä, miten paljon tämä kaikki on muistuttanut tavalla tai toisella televisiosarjaa eikä todellisuutta.

Sitten tässä on tietysti vielä se pöllämystynyt olo, joka ei ole kulunut pois viime keskiviikkoaamusta lähtien.

Tiesin tämän jo oikeastaan kolmen aikaan yöllä, kun Pennsylvania meni Obamalle ja McCainin mahdollisuudet alkoivat valua hiekkaan. Sitten kun Ohio ennustettiin Obamalle tuntia myöhemmin, se muuttui jo käytännössä varmaksi.

Amerikkalaiset menivät ja valitsivat kuin valitsivatkin mustan miehen, jolla on hassu nimi, presidentikseen.

Nyt lähinnä jännitän oman ennustukseni kohtaloa. Missouri näyttää aika huonolta, mutta Indiana, Pohjois-Carolina ja Montanakin näyttävät lupaavilta, samaten Florida. Jos ennustukseni heittää, se ei heitä paljoa.

Olo on juuri niin tyhjä kuin odotinkin.

En tiedä miten usein aion tänne kirjoittaa vaalipäivän aikana, mutta voisi olla ehkä hauskaa lisätä tänne uusia ajatuksia päivän mittaan, ihan vain sen takia, jotta on jotain luettavaa myöhempinä aikoina.

En aio tehdä minkäänlaista tilinpäätöstä kampanjasta ennen kuin tulos on selvillä, mikä toivon mukana on enää vain noin kahdentoista tunnin päässä, mutta voin sanoa jo valmiiksi että aika tyhjä olo siitä syntyy. Olen kuitenkin seurannut kampanjaa jo yli vuoden verran ja blogannutkin siitä melkein yhtä kauan, ja tästä on tullut eräänlainen osa jokapäiväistä elämää. Vielä vaikeampaa on kuvitella, miten tyhjä olo amerikkalaisilla on huomenna.

Toisaalta, vielä tyhjempi olo varmaan tulee jos McCain voittaa. Republikaanien täysin pieleen ohjatun ja negatiivisuuksilla mässäilleen kampanjan voitto olisi käsittämätön märkä rätti Yhdysvaltain ja koko maailman naamalle. Jos kaiken tämän jälkeen McCain-Palin voittaa, joko Yhdysvallat on täydellisen toivoton tapaus, tai sitten vaalit on puhtaasti vilpillä varastettu. Kummassakin tapauksessa maa saattaa kärsiä melkoisista levottomuuksista seuraavan neljän vuoden ajan, koska McCainista saattaa tulla vielä vihatumpi presidentti kuin edeltäjästään, mikä on jo aika paljon sanottu. Ei edes pohdita sitä, jos McCain kuolee virassa.

Maailman silmät katsovat nyt Yhdysvaltoihin, ja jokainen varmasti toivoo mielessään että Obama voittaa, mutta siellä jossain sopukassa on myös se kyyninen ääni, joka toteaa, että mistä lähtien amerikkalaiset äänestäjät ovat muka osanneet tehdä hyviä päätöksiä. Tänä yönä ja ensi aamuna se kuitenkin sitten selviää.

Newhampshirelaiset pikkukylät ovat kuitenkin antaneet ja laskeneet jo äänensä, kuten esivaaleissakin oli tapana, ja Obama on vyöryttänyt McCainia niissä kunnolla. Nähtäväksi jää, tuleeko tästä illan mittainen trendi, vai tekeekö koko maa Obamalle newhampshiret - ei parane unohtaa Obaman esivaalikatastrofia osavaltiossa tammikuussa, kun 10 prosenttiyksikön etumatka kyselyissä hulahti jonnekin yhden yön aikana, ja Clinton voitti. Nyt Obamalla vain ei ole enää tilaisuutta kuroa takaisin.

Nyt on varmaan hyvä hetki antaa oma ennuste siitä, miten vaaleissa tulee käymään. Aion lähteä siitä olettamuksesta, että kyselytutkimuksissa Obaman kyky mobilisoida nuoria ja vähemmistöäänestäjiä on aliarvioitu jonkin verran, ja että Obama pystyy tekemään kyselyiden tuloksiin jokusen prosenttiyksikön ylimääräistä puhtaasti sen vuoksi, että hänellä on paljon enemmän väkeä kiertämässä ovelta ovelle ja raahaamassa ihmisiä äänestämään.



Joitakin osavaltiokohtaisia huomioita.

Florida (FL) ja Ohio (OH): Perinteiset presidentinvaalien kiistakapulat ovat olleet kyselyiden mukaan hiuksenhienosti Obaman puolella. En kuitenkaan olisi yllättynyt jos jompikumpi näistä menisi McCainille, mutta demokraatit ovat kerrankin rakentaneet strategian jossa niitä ei tarvita välttämättä kumpaakaan. Ne ovat enemmänkin kirsikoita jättimäisen kakun päällä.

Georgia (GA) ja Indiana (IN): Nämä tulevat olemaan erittäin lähellä, mutta puhtaalla inertialla McCain voittaa ne. Vuonna 2012 ja 2016 nämä voivat kuitenkin olla uusia kriittisiä va'ankieliosavaltioita.

Montana (MT): Veikkaan kuitenkin että Montanassa Obama onnistuu yllättämään. Montanan voitossa olisi myös se herkullisuus, että kartta näyttä paljon sinisemmältä, vaikka valitsijamiehiä sieltä saakin niukasti.

Missouri (MO) ja Pohjois-Carolina (NC): Nämä ovat hiukan kuin Georgia ja Indiana, ne tulevat olemaan hyvin tiukalla, mutta näistä puolestaan uskon Obaman kiskovan voiton. Nämä neljät ovat kuitenkin mielestäni kirjaimellisesti kolikonheiton varassa, ja näiden lopullisia tuloksia voidaan joutua odottamaan myöhään.

Virginia (VA), Colorado (CO) ja Pennsylvania (PA): Nämä kolme ovat kuitenkin vaalien ja illan tärkeimmät osavaltiot - niitä kannattaa pitää silmällä. Jos Obama voittaa Pennsylvanian ja Virginian, McCainin täytyisi kehittää täysin yllättävä voitto isossa osavaltiossa jonka Kerrykin voitti. Jos Obama voittaa Virginian muttei Pennsylvaniaa, hänelle riittää vielä Nevada ja Colorado - jos Obama voittaa Pennsylvanian muttei Virginiaa, hänelle riittää Colorodo. Tässä ei tietenkään oteta huomioon sitä, että jos Obama voittaa Ohion tai Floridan, McCain on tyrmätty saman tien.

Vaalien seuraamiseen livenä suosittelisin jonkun televisiokanavan tarjontaa. BBC Worldilla saattaa olla vaaliseuranta ja sen voi nähdä ihan telkkaristakin, mutta nettistriimiin joutuu turvautumaan amerikkalaisten verkkojen kohdalla. Henkilökohtaisesti suosittelen MSNBC:tä, jonka sivuilta linkki striimiin löytynee - olettaen että heidän palvelimensa eivät räjähdä - mutta komediaa vaali-iltaan voi löytää Fox Newsiltä, jossa nähdään luultavasti paljon venähtäneitä kasvoja tänä iltana. Vahingonilo on paras ilo!

Lisäys: Unohdin ennustaa yhteisäänimäärät. Vertailun vuoksi, 2004:

122 miljoonaa ääntä, Bushille 62 miljoonaa ja Kerrylle 59, 50,7 % vs. 48,3%, muille puolueilla loput noin miljoona.

Vuodelle 2008 veikkaan 130 miljoonaa ääntä, Obamalle 70 miljoonaa, McCainille 59, lopulle viimeinen miljoona, eli prosentteina 53,8 vs. 45,4.

Viisi hyvin pitkää päivää. Tentit ja NaNoWriMo puskevat niskaan kuun taitteen tullessa, joten blogaamiseen on ollut vielä aikaisempaakin vähemmän aikaa. Ei toisaalta ole ollut kauheasti sanottavaakaan. McCainin kampanja räpiköi ja Obama jatkaa monen prosenttiyksikön johdossa, ja nyt yöllä Suomen aikaa Obamalla on puolen tunnin primetime-mainos, jonka katsovat kaikki kynnelle kykenevät. Sen ei tarvitse olla edes erityisen ihmeellinen spotti, kunhan se vain syö aikaa McCainilta.




Niin, kunnallisvaalit! Niistä voisi kirjoittaa jotain.

Suomalaiset kuntavaalit eivät vain jaksa oikein kiinnostaa, ja minä olen sentään valtio-opin opiskelija. Kunnallisasiat ovat sen verran tylsiä ja paikoin monimutkaisia, ettei niihin viitsi kiinnittää erityisesti huomiota, joten niiden pohjalta äänestämispäätös ei kauheasti houkuttele. Nämä asiat eivät saa juuri medianäkyvyyttäkään kuin sanomalehdissä, joita ihmiset eivät hanakasti lue, eivät ainakaan kunnallisosioita.

Ainoa paperisanomalehti jota luen jotenkin aktiivisesti on vanhempien luo tuleva Aamulehti, jota luen kun siellä pari kertaa kuussa käyn, ja jyväskyläläisenä tunnun tuntevan tamperelaisen kunnallispolitiikan kommervenkkejäkin paremmin. Kuntavaaleissakin äänestin lähinnä tukeakseni puoluetta, jota kannatan valtakunnallisissakin asioissa.

Toinen hyvin mielenkiintoinen kuntavaalien apatiaan liittyvä kysymys ja aasinsilta nousi esiin emeritusprofessori Tuomo Martikaisen kommenteista.

- Meillä on sellainen keskustelukulttuuri, että ihmiset eivät vaihda mielipiteitä tai edes käy keskustelua politiikan agendasta. Kaikki vain etsivät politiikasta sätittävää, Martikainen sanoo.

- Ja kuka rajummin vihaa politiikkaa, se on aina keskustelun kingi.

Tämä on jotain mikä on minuakin vaivannut suomalaisessa keskustelussa pitkään. Yleensä päädyn puolustuskannalle tai vain olemaan hiljaa, jos haluaisinkin puolustaa politiikan ja poliitikkojen tärkeyttä yhteiskunnassa. On tietysti tietyllä tasolla ymmärrettävää että ihmiset haluavat vain sivuuttaa politiikan olankohautuksella, mutta siihen vetoaminen että "kaikki ne kaikki ovat vain roistoja" ei anna tekosyytä olla äänestämättä. Jos ei muu auta niin sitten pitää ruveta vaikka itse ehdokkaaksi, jos muut ehdokkaat eivät muka miellytä!

Tässä suhteessa en näe perussuomalaisten vaalivoittoa niin hirveänä asiana kuin monet muut tuntuvat. Perussuomalaisten kautta osa suomalaisista, jotka ovat kokeneet että muut puolueet eivät edusta heitä ja heidän ajatuksiaan, voivat nyt tuoda äänensä kuuluviin. Vaikka heidän mielipiteensä olisivatkin muiden mielestä vastenmielisiä, on ne silti tuotava esiin, jos muuten niin jotta niiden kanssa voidaan väitellä suoraan ja joko todistaa ne vääriksi tai omaksua niistä ne kohdat jotka ovat järkeviä, milliläisessä hengessä.

Tästäkin huolimatta en näe perussuomalaisia pysyvänä ilmiönä, enkä sanoisi että heidän huima vaalituloksensa olisi erityinen oire jostain viime vuosina tapahtuneesta suuresta muutoksesta. Keskustapuolue on tietysti kääntänyt selkänsä monille änkyrämmille kannattajille varsinkin Lapissa hakeuduttuaan väkisin hakemaan kannatusta urbaaneista keskuksista, vaihtelevalla menestyksellä. Keskusta on tietysti hankalassa raossa, koska demografinen kehitys vie väkeä koko ajan kaupunkeihin lisää, ja maaseudun puolueena pysyminen on varma kuolemantuomio.

Perussuomalaisten kasvua voidaan selittää olennaisen mielipideilmapiirin muutoksen sijaan ihan sillä, että Timo Soinin johdolla puolue koonnut hajanaiset sitoutumattomat listat ynnä muut vähän mielenkiintoisemmat kuntatason poliittiset ilmiöt yhden katon alle. Soini itse esimerkiksi oli viimeksi Espoossa sitoutumaton, mutta nyt hän veti perussuomalaisten listan jäsenenä kuusi muuta ehdokasta mukanaan valtuustoon. Tämä oli täysin odotettavissa hänen eduskuntavaalisaaliinsa perusteella - samaten PS:n kannatus olikin eduskuntavaaleissa noin viiden prosentin luokkaa. Nyt nuo viisi prosenttia vain valjastettiin tehokkaasti myös kuntatasolla.

Ongelmana vain on juurikin se, että PS:n katto on nyt korkealla ja seinät leveällä. Puolueen listoilla on ollut ja niistä on tullut valituksi jos jonkinlaista vipeltäjää, joiden mielipiteet voivat erota voimakkaasti "puoluetovereista". Kenttä tulee panemaan Soinin selän seinää vasten maahanmuuttokysymyksissä mahdollisesti jo piankin, ja siinä tulee olemaan Soinille kova paikka.

Jos hän torjuu PS:n yleislinjan muuttamisen maahanmuuttokriittisemmäksi, Soini-ilmiö lopahtaa siihen ja puolue pirstoutuu takaisin tekijöihinsä, toisaalta jos Soini hyväksyy sen, puolue muuttuu täysin hallituskelvottomaksi. Soini ja hänen kansanedustajatoverinsa syrjäytyvät kollegoistaan, puhumattakaan median täydellisestä ryöpytyksestä, josta jo saatiin vähän maistiaisia.

Ja tietenkin, jos karismaattinen Soini lähtee puolueen johdosta, puolue on nopeasti tuuliajolla ilman johtavaa hahmoa. Samanlainen kohtalo koitti PS:n edeltäjälle SMP:lle, joka hiipui pois Vennamoiden tehtyä saman.

Mitä muihin puolueisiin tulee, kuntavaaleissa mielenkiintoisin anti oli sen antama tilaisuus hävinneille puolueille ottaa puukot esiin ja alkaa etsiä sopivan haavoittuvan näköisiä selkiä. Vihreät tosin ovat alkamassa tähän ilman vaalitappioitakin, mutta eduskuntavaaleihin on ymmärrettävästi hankalaa lähteä jos puheenjohtajaruletti on käynnissä mutta istuva PJ ei ole edes kansanedustaja.

Häviäjien puolella Vanhasen harmaan virkamiesmäinen johtajuustyyli tai Urpilaisen täysin uusia ideoita tuomaton kokemattomuus eivät varmasti myöskään auttaneet vaaleissa. Urpilaisen tuntuu pelastaneen nopealta lähdöltä ainoastaan se, että keskusta onnistui kaikista ennusmerkeistä huolimatta alittamaan SDP:nkin tuloksissa.

Istuvaa pääministeriä on vain hankalaa lähteä kampeamaan, joten epäilen että Vanhasen on hävittävä vielä kuudennet vaalit, eli vuoden 2011 eduskuntavaalit (välissä on eurovaalit 2009). Paula Lehtomäki näyttää hyvältä seuraajaehdokkaalta, mutta hänen on valittava hetkensä oikein. Keskustassa pelimiehiä ja -naisia kuitenkin riittää. Ehkä Paavo Väyrynenkin vielä kaihoaa mukaan presidenttipeliin?

Urpilaisen nahan pelastuminen kuuluisalla demarien "torjuntavoitolla", jonka illuusion loivat ainoastaan gallupkyselyn mustien numeroiden toteutumattomuus ja keskustan romahdus, taitaa tuomita SDP:n vielä jatkuvaan vapaaseen pudotukseen. Urpilaisen eväillä ei kauhean pitkälle päästä, mutta ehkä kokoomus ottaa sen vaihtelun vuoksi mukaan hallitukseen vuonna 2011.

Kahden ja puolen vuoden päähän on hölmöä lähteä ennustamaan, mutta Kataisen hallitus voisi näyttää esimerkiksi tältä: KOK, SDP, Vihreät ja RKP. RKP:hän kun on aina mukana, satoi tai paistoi, kunnes aurinko sammuu tai se menettää viimeisenkin eduskuntapaikkansa, joka tapahtuu vasta kun Ahvenanmaa myydään pois.*

Loppukaneettina kuntavaalien äärimmäisestä tylsyydestä todettakoon vielä, että kovin nopeasti tämäkin teksti lähti muille urille vaikka kuntavaaleista puhua yritinkin.

Muuten, jos luette jostain suomalaisesta lehdestä tai vastaavasta että presidentinvaalit ovat alkaneet tiukentua, etsikää artikkelista sana "Zogby". Jos se löytyy, naurahtakaa ja unohtakaa koko juttu. Muussa tapauksessa katsokaa Obaman kannatuslukua. Jos se on yli 50, ei ole hätää, kyse on vain siitä että republikaanit ovat palaamassa kotiin. 51-49 riittää vallan mainiosti, niin kauan kuin va'ankieliosavaltiot näyttävät hyviltä, ja sitä ne tekevät koko ajan.

Tähän lopuksi vielä hieno kuva.



Tästä miehestä ei saa huonoa valokuvaa edes yrittämällä.

* Teknisesti ottaen Ahvenanmaan kansanedustaja ei ole RKP:n edustaja, vaan hän ja RKP:n kansanedustajat muodostavat ns. ruotsalaisen eduskuntaryhmän. Ahvenanmaalla on oikeistoon päin nojaavien valitsijayhdistysten lista, Borgerlig allians, ja paikallinen SDP:n lista, joista yleensä edellisen eniten ääniä netonnut lähetetään eduskuntaan. Parempi olisi ehkä ollut sanoa "Kunnes Pohjanmaa myydään pois".

Lisäys: Irlantilainen vedonlyöntifirma tilittää kolme viikkoa ennen vaaleja Obamaa veikanneiden voitot. 'nuff said.



Obama ja Biden ovat voittaneet heittämällä kaikki vaaliväittelyt, Länsi-Virginia ja Missouri ovat muuttumassa sinisiksi, Obamalla on jopa 14 prosentin johto kyselyissä. Talous jatkaa alamäkeään ja vaaleihin on enää vähän yli kaksi viikkoa.

En tiedä onko tässä enää paljon blogattavaa. Pitäisi tietysti koputella puut ja sylkeä olan yli ja vaikka mitä kun tällaista menee sanomaan, mutta Obaman voittoprosentti ei ole FiveThirtyEightillä turhaan jo yli 95. Veikkaan tässä vaiheessa Obamalle reippaasti yli 300, helposti yli 350 valitsijamiehen voittoa. Jännättävää on enää lähinnä siinä, kiskooko Obama perässään senaattiin 60 demokraatin enemmistön jolloin republikaanit voivat vain katsella vierestä kun hän ajaa läpi kaikki uudistukset.

Tässä vaiheessa on kolme (neljä) skenaariota, jotka voisivat pelastaa McCainin, ja eivätkä ne ole mitenkään hänen hallinnassaan, ellei sitten lähdetä salaliittoteorioinnin puolelle. Ne ovat:

1) Terrori-isku Yhdysvaltain maaperällä, joka ohjaa keskustelun pois taloudesta. En tiedä enää edes auttaisiko välttämättä tämäkään McCainia. Hän on ajanut kampanjansa negatiivisuudella täysin karille.

2) Osama bin Laden, joko hänet napataan tai hän (tai joku hänen nimissään) julkaisee videonauhoitteen, jossa käytännössä ilmoittaa vastustavansa McCainia tai tukevansa Obamaa. Tässäkin tapauksessa ei ole ihan satavarmaa, että jenkit menisivät bin Ladenin lankaan samalla tapaa kuin vuonna 2004.

3) Obamasta paljastuu jättiläismäinen skandaali, jota ei ole jostain syystä löytynyt edellisten 20 kuukauden aikana. Puhutaan "kuollut tyttö tai elävä poika"-tilanteesta, eli Obaman täytyisi löytyä sängystä jommankumman kanssa.

( 4) Republikaanit vievät vaalin vippaskonstein. Ei täysin mahdotonta, mutta miten siinä on ajateltu onnistua uskottavasti kun vastaehdokas on kymmenen prosenttiyksikköä edellä ja osavaltioita, joiden tulokset täytyisi massiivisesti väärentää, on nopeasti puolenkymmentä?)

Sitten on tietysti aina se, että Obamalle tapahtuu jotain, mutta sitten Biden voittaisi noin 400 valitsijamiehellä. Kansallisen sympatia-aallon mukana valitsijamiesten kokous aivan varmasti päättäisi äänestää Bidenia presidentiksi Obaman äänillä, jättäen varapresidentin valitsematta. Biden nimittäisi sitten varapresidentin itselleen astuttuaan virkaan. Vaihtoehtoisesti he äänestäisivät Obamaa ja Bidenia kuten muutenkin, mutta Biden astuisi välittömästi virkaan kun Obaman olisi tarkoitus.

Tilanne muistuttaa merkillisen paljon loppukevättä, kun Clinton vielä rimpuili esivaaleissa mukana vaikka voittoon tarvittiin vastaavanlainen ihme tai onnenpotku.

Vaali-illastakin voi tulla aika tylsä, koska itärannikon Floridasta, Virginiasta ja Pohjois-Carolinasta tulevat tulokset aika nopeasti. Jos Obama voittaa niistä yhdenkin, vaali on oikeastaan jo siinä.

Katsoin sitten viime yönä, tai no aamuna, varapresidenttiväittelyn. Palin-bingossa satuin valitsemaan lapun kaksi, jolle ei tullut voittoa, taisi olla ainoa lappu jonka kanssa näin kävi. Palin tuntui melkein tahallaan välttelevän juuri niitä sanavalintoja, jotka olivat lapussani.

Palin ei hajonnut lavalle katastrofaalisesti niin kuin oli ehkä hiukan toivottu, mutta Palin ei myöskään onnistunut erityisesti säväyttämään. Republikaaniosapuoli oli onnistunut neuvottelemaan väittelyn sellaiseksi, ettei moderaattori Gwen Ifill saanut varsinaisesti tehdä ehdokkaille jatkokysymyksiä, ja tämän ansiosta Palin saattoi vain toistaa ääneen ulkoa oppimiaan puheenpätkiä.

Tähän ulkolukuun nojautuminen paistoi läpi eniten silloin, kun keskustelu ajautui alueille, joista hän ei ollut ehtinyt päntätä sopivaa tekstinpätkää hoettavaksi - tällöin hän ohjasi väkivalloin keskustelun jollekin alueelle, josta hän pystyi puhumaan uskottavan kuuloisesti.



Palin ei siis kompastunut omaan tietotaidottomuuteensa pahasti, mutta Biden loisti sitäkin voimakkaammin. Hän onnistui pitämään kielensä kurissa vaikka hänestä näkyikin päälle välillä, miten Palinin vastaukset huvittivat häntä kovasti. Hän iski voimakkaasti ennen kaikkea McCainin kimppuun, mihin Palin ei ollut ilmeisesti varautunut yhtä hyvin.

Palinin ainoa mahdollisuus oli yrittää esittää McCain uudistajana ja oman tien kulkijana, mihin Biden taas vastasi väittelyn loppupuolella, että McCain ei ole koskaan ollut puoluettaan vastaan tärkeissä kysymyksissä - a maverick he is not. Palin meni myös vastustamaan Irakista vetäytymisenä antautumisena, mikä nykyisessä ilmapiirissä on aika myrkyllistä. Palin myös munaili joidenkin yksityiskohtien kanssa, kuten Yhdysvaltain Afganistanin-joukkojen lukumäärän ja komentajan kohdalla. Obaman kimppuun Palin ei taas juuri päässyt.

Media oli nopeasti kuvailemassa väittelyä tasapeliksi, mutta se on tyypillinen nopea ja varovainen arvio kun halutaan välttää itsensä nolaaminen. Palinia vastustavat eivät löytäneet uusia syitä olla vastustamatta häntä, samoin hänestä pitävät eivät nähneet mitään minkä vuoksi hänestä ei voisi edelleenkään pitää. Bidenin karisma ja asialinja näyttäisivät kuitenkin houkutelleen paljon sitoutumattomia äänestäjiä, kuten Obaman suoritus viime perjantainakin. Tässä suhteessa Obaman ja Bidenin vakuuttava johto tuskin hupenee minnekään väittelyn seurauksena, vaikkei se välttämättä lähde siitä enää laajenemaankaan.

Oireena McCainin kampanjan ongelmista on se, että se on päättänyt vetäytyä Michiganista ja keskittyä voittamaan samat osavaltiot, joilla Bush voitti 2004. Tässä ainoana ongelmana on, että Iowa ja New Mexico ovat jo takuuvarmasti Obaman puolella, ja kuten aikaisemmassa merkinnässä selostinkin, Obama on edellä tai tasoissa nyt seitsemässä kahdeksassa osavaltiossa, jotka McCainin pitää voittaa kaikki, jos hän kerran luovuttaa Michiganin ja sen 17 valitsijamiestä. Matemaattisesti McCainin tilanne näyttää päivä toisensa jälkeen mahdottomammalta, missä on oikeastaan jo kaikuja kevään esivaaleista.

PS. Huvittavaa muuten - kirjoitin jokin aika sitten ennen Palinin valintaa varapresidenttiehdokkaaksi, miten Dan Quayle on varmaan tyytyväinen George W. Bushin vietyä hänen paikkansa tunnettuna politiikan pönttönä. Palin on näemmä uusi tämän manttelin perinyt. Täytyy vain toivoa, että viimeiset kahdeksan vuotta ovat opettaneet äänestäjille, että se, että ehdokas on niin kauhean mukava ja "tavallinen" ei tee heistä hyvää presidenttiä. Mistä lähtien "eliitti"-sanasta on tullut solvaus? Totta hitossa presidentin pitää olla kansakuntansa eliittiä.

Näinhän siinä sitten käy, että kun vähän hidastelee merkintöjen kanssa, niin sitten materiaalia tulee oikein olan takaa. Osasin kyllä varautua vaaliväittelyyn, mutta McCainin keskiviikkona järjestämä teatteriesitys yllätti kokonaan.

Onnekseni väittelyssä ei tapahtunut mitään erikoista. Obama tuntuisi voittaneen väittelyn sitoutumattomien äänestäjien keskuudesssa useiden kyselyiden perusteella, kun taas molemmat ehdokkaat pitivät perusäänestäjänsä mukana. Koska kyseessä oli McCainin vahvuus, ulkopolitiikka, olisi tasapelikin ollut Obamalle jo melkoinen saavutus.

Obama onkin kehittynyt vaaliväittelijänä huomattavasti esivaalien esiintymistensä jälkeen. Hän epäroi ja haparoi puhuessaan paljon vähemmän, eikä hän lähde selittämään juurta jaksaen monimutkaisia asioita ellei se ole luontevaa juuri sillä hetkellä. Varsinkin ruuhkaisissa esivaaliväittelyissä nämä olivat pahoja kompastuskiviä. Obama ei myöskään lähtenyt McCainin perään kovin aggressiivisesti, vaikka McCain syötti väliin melkoista pajunköyttä katsojille. Hänen tarkoituksenaan oli ilmeisesti vain luoda mielikuva presidentti Obamasta, joka tietää asioista paljon ja joka pystyy vastaamaan kysymyksiin älykkäästi mutta ytimekkäästi.

Yhteyksiä on vedetty vuoden 1980 vaaliväittelyyn, jossa (toki suhteellisen) uusi kasvo Reagan onnistui vakuuttamaan katsojat hänen kyvykkyydestään. Kun äänestäjät suostuivat uskomaan Reaganiin presidenttinä, hänen suosionsa kasvoi huimasti ja johti murskavoittoon.

McCain sen sijaan oli ärtyisän oloinen, ja hänen kehonkielensä oli hyvin vaivaantunutta, suuttunutta ja suorastaan halveksivaa. Hänen esiintymistään on jo verrattu Nixonin esiintymiseen vuoden 1960 vaaliväittelyssä, jossa Nixonin televisioon tottumaton elekieli välitti koko ajan jonkinlaista alentavaa ja väheksyvää asennetta. McCain ei katsonut Obamaan tai väittelyn vetäjään juuri ollenkaan ja hänen ilmeensä oli jotain alakuloisen ja tuohtuneen väliltä. Tällaiset asiat ovat tärkeitä erityisesti peruskatsojan kannalta, koska väittelyitä ei seurata normikodissa kovinkaan kiihkeästi.

Obama pääsi myös teilaamaan McCainin Irakin sodan suhteen ja painottamaan ääneen että 95 prosenttia amerikkalaisista saa häneltä veronkevennyksiä, mikä oli hänelle jo puoli voittoa.

McCainin keskiviikkoinen "kampanjan keskeytys" taas oli aivan käsittämätön manööveri, jonka voin olettaa vain viimeisimmäksi Ave Maria -syötöksi kampanjahenkilökunnan aivosolusta. Kampanjaa ei muuten edes varsinaisesti koskaan keskeytetty, tätä kirjoittaessani mainokset ovat tulleet eetterisä tauotta, kampanjahenkilökunta on tehnyt töistä, ja McCain on pörrännyt haastattelusta toiseen. Kun McCain ilmoitti keskiviikkona keskeyttävänsä kampanjan voidakseen keskittyä rahoituskriisin hoitamiseen, hän kävi ensin vaalitilaisuuksissa ja haastatteluissa, yöpyi New Yorkissa ja vasta seuraavana aamuna hän lensi Washington DC:hen. Jossa häntä odotti melkein valmis hoitopaketti kriisiä varten.

Koska elämä ei saa olla liian helppoa, McCainin temppu sai kongressin republikaanit peruuttelemaan ja purkamaan paketista syntyneen sovun. Uusi paketti saataneen aikaiseksi viikonlopun aikana, kaikeksi onneksi. Paketillahan ei sinänsä ole edes kauhea kiire, kunhan markkinat saavat tietää että sellainen on varmasti tulossa. Ne voivat kyllä odottaan sen viikon tai pari, tärkeintä ei ole se 700 miljardia dollaria tai mitä ikinä hintalapuksi tuleekaan, vaan varmuus siitä, että valtiolla on tilanne jonkinlaisessa hallinnassa.

Kongressin republikaaneille tietysti kelpasi tilaisuus kaataa roska demokraattien syliin McCainin intervention varjolla. Vaalivuonna veronmaksajien rahojen polttaminen kun ei ole erityisen fiksu liike, varsinkin jos ne täytyy polttaa tulipalossa jonka republikaanit ovat itse sytyttäneet.

McCainin pyrkimys näyttää presidentilliseltä, sovittelevalta ja päättäväiseltä räjähti kuitenkin pahasti hänen syliinsä. Vaatimus rahoituskriisin hoidon politisoimisen välttämiseltä ei oikein onnistu tekemään muuta kuin nimenomaan politisoimaan sen. Koko sanan "politisoida" hilpeys on siinä, että sitä käyttäessä oletetaan, että jokin ei olisi jo poliittista, mutta niin kauan kuin asia voidaan tehdä useammalla kuin yhdellä tavalla, se on aina poliittinen.

Mielenkiintoisinta McCainin keskeytystempussa oli se, että hän ehdotti samalla ensimmäisen vaaliväittelyn lykkäämistä. Oletin heti ensimmäisenä asiasta kuullessani, että hänellä on jokin terveydellinen ongelma, tai hän vain yksinkertaisesti tarvitsee enemmän aikaa valmistautuakseen. Koska hän kuitenkin selvisi väittelystä suhteellisen kuivin jaloin, on motiivia syytä etsiä muualta.

Luulen, että syynä oli ensi torstaina käytävä varapresidenttiväittely. McCain saattoi pelata sen varaan, että hän voisi siirtää ensimmäisen väittelyn varapresidenttiväittelyn tilalle, ja vp-väittely taas siirrettäisiin hamaan tulevaisuuteen tai parhaassa tapauksessa peruttaisiin kokonaan. Sarah Palinin täydellinen mediakaranteeni nimittäin rakoili vähän tällä viikolla, kun hän antoi CBS:n Katie Couricille haastattelun, ja tulos oli täydellinen katastrofi.

Podin suunnatonta myötähäpeää katsoessani sitä - Palinin ulosanti ja koherenttius oli samaa luokkaa kuin teinimissillä Etelä-Carolinasta. Paitsi että hänen tietopohjansa on melkein kokonaan ulkoa valmentajilta opittu, hän ei pysty rakentamaan siitä tietopohjasta etäisestikään järkeviä lauseita. Ja minä kun luulin että Dan Quayle tai George W. Bush olivat pohjanoteerauksia. McCain on tehnyt valtavan virheen valitessaan hänet, ja hän on tehnyt yhtä suuren suostuessaan. Toivottavasti he joutuvat maksamaan siitä.

Edit: Jaahas, tässäpä McCainin kampanjan uusin idea verenvuodon tyrehdyttämiseksi - Palinin raskaana olevan tyttären pakkoavioliitosta kehitettävä mediaspektaakkeli.

Minun on tehtävä tunnustus. Vaikka olen kiinnostunut politiikasta, ja opiskelen valtio-oppia, ja vaikka Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat poliittinen spektaakkeli, jonka kokoluokka ja panokset ovat korkeampia kuin missään muissa vaaleissa, nämä tekijät yksinään eivät varsinaisesti herättäneet tällaista kiinnostusta juuri näihin vaaleihin.

Syypää siihen on TheorySparkin peli President Forever. Peli ei sinänsä ole hirveän monimutkainen tai vaikea kun sen kuviot sisäistää muutaman pelin jälkeen, mutta sen kautta Yhdysvaltain valitsijakollegiojärjestelmä ja sen tuomat strategiset tilanteet ja valinnat, vaalikartat ja eri kampanjointityylien merkitys (tai sen puute) herättivät ajatuksia ja mielenkiintoa. Pelin uusin versio ilmestyi esivaalien alla vuosi sitten, pelasin kokeiluversiota ja päädyin ostamaan itse pelin.

Tämä on se aasinsilta, jonka kautta pääsemme perehtymään Yhdysvaltojen presidentinvaalien matematiikkaan ja maantieteeseen. Nopeasti selitettynä, järjestelmähän perustuu siihen, että jokainen osavaltio saa oman osansa 538 valitsijamiehestä. Osavaltion valitsijamiehet menevät ehdokkaalle, joka saa eniten ääniä osavaltiossa. Valitsijamiehiä ei tosin varsinaisesti sido mikään äänestämään osavaltion voittajaa valitsijakollegion kokouksessa loppuvuodesta vaalien jälkeen, mutta tämä on ollut tapana.

Historiassa on toki monia tapauksia, joissa valitsijamiehet ovat äänestäneet ketä sattuu eivätkä "oikeaa" ehdokastaan, mutta nämä ovat olleet yleensä yhden kahden valitsijamiehen virheitä tai symbolisia uhmanosoituksia, joilla ei ole ollut tulosten kannalta mitään merkitystä. Se, joka saa 270 eli yli puolet 538 valitsijamiehestä, tulee valituksi Yhdysvaltain presidentiksi. Tosin, teknisesti ottaen 538 valitsijamiestä äänestävät kahdella lipulla, presidentistä ja varapresidentistä, mutta aina on presidentin valitsema varapresidentti tullut valituksi hänen mukanaan. Kuitenkin esimerkiksi vuoden 2004 kokouksessa yksi valitsijamies äänesti, ei tiedetä vahingossa vai tahallaan, John Edwardsia sekä presidentiksi että varapresidentiksi.

Tämä kaikki on erityisen relevanttia erässä mielenkiintoisessa skenaariossa, johon palaan myöhemmin.

Aloitetaan kuitenkin menneisyydestä. Vuosien 2000 ja 2004 vaaleissa oli paljon puhetta Floridasta ja Ohiosta, kahdesta va'ankieliosavaltiosta. Näistä osavaltioista tekee niin tärkeitä sen, että niistä saa paljon valitsijamiehiä (27 ja 20 vuonna 2004 ja 2008, 25 ja 21 vuonna 2000). Voittamalla jommankumman Gore tai Kerry olisivat voittaneet myös presidenttiyden.

Tämä olisi myös todennäköisesti ollut Hillary Clintonin, ylivoimaisen suosikin, tie presidentinvaalien voittoon vuonna 2008. Monet demokraatit, ehkä turhaan, ehkä syystä, suhtautuivat kuitenkin jo vuosi sitten skeptisesti pyrkimykseen yrittää samaa strategiaa kuin Gore ja Kerry. Ohio ja Florida ovat aina olleet hyvin lähellä presidentinvaaleissa, mutta republikaanit voittavat ne silti. Tästä on syntynyt jopa taikauskoiset inhoa osavaltioita kohtaan joissakin piireissä. Siinä voi kuitenkin olla jotain perää, että nämä kaksi osavaltiota eivät ole välttämättä paras tie voittoon.

Tässä esimerkkikartta Hillary Clintonin teoreettisesta, todennäköisestä vaalistrategiasta. Demokraatit tarvitsisivat jommastakummasta, Floridasta tai Ohiosta, toisen päästäkseen 270 valitsijamieheen



Obama ehdokkaana vetoaa kuitenkin hiukan eri äänestäjäkuntiin kuin Clinton, Kerry tai Gore. Obaman ehdokkuus on avannut va'ankieliosavaltioiksi monia osavaltioita, jotka ovat olleet viime vuosina republikaanien puolella. Vuoden 2008 vaalien kannalta oleellisimpia ovat Colorado ja Iowa. New Mexico meni Bushille vuosina 2000 ja 2004, mutta se on ollut espanjankielisen väestön kasvun myötä menossa hyvää matkaa demokraattien riveihin jo ennen vaaleja.

Iowa puolestaan on kääntynyt Obaman puolelle, sillä Obama vietti paljon aikaa esivaaleissa osavaltiossa, ja Obama on siellä tuttu, koska mediamarkkinat ovat samat kuin läntisessä Illinois'ssa, jossa Obama toki on erittäin tunnettu. Clintonille Iowan voittaminen olisi ollut vaikeampaa, mutta Obamalle se on menossa varmasti.

Katsotaan siis, mikä on Obaman pohja lähtiessä hakemaan 270 valitsijamiestä. Obaman voidaan olettaa voittavan turvallisesti Kerryn voittamat osavaltiot, New Mexicon ja Iowan.



Tähän tarvitaan lisäksi vähintään kuusi valitsijamiestä lisää jostain, jotta maaginen raja ylittyy. McCainin taas on puolustettava osavaltioitaan, tai vietävä Obamalta jotain kookasta, kuten ehkä Pennsylvania tai Michigan.

Tässä vaiheessa yhdeksän valitsijamiehen Colorado muuttuu tärkeäksi. Demokraatit eivät pitäneet turhaan puoluekokoustaan siellä. Osavaltiossa on paljon sitoutumattomia äänestäjiä, jotka Bush on ajanut pois tehokkaasti republikaaneja äänestämästä viimeisten kahdeksan vuoden aikana. Obama on ollut kyselyissä niukasti McCainia edellä hyvän aikaa, ja on vaikea sanoa miten Clinton olisi Coloradossa pärjännyt. Pitää tosin mainita, että Clinton olisi saattanut voittaa Arkansas'n, ja sen arvo on tasan kuusi valitsijamiestä.

Colorado on siis Obaman paras mahdollisuus voittaa, mutta muitakin mahdollisuuksia on. Florida ja Ohio ovat olleet suurin piirtein tasan jo parin viikon ajan, ja jommankumman niistä voittaminen antaisi Obamalle jopa tilaa menettää jotain kiikun kaakun olevaa omalta puoleltaan, kuten New Hampshiren, Minnesotan, tai Floridan muuttuessa siniseksi jopa Michiganin. Kuten kuitenkin jo totesin, Florida ja Ohio ovat hiukan traumaattisia tapauksia.

Mielenkiintoisempia vaihtoehtoja ovat Virginia, Pohjois-Carolina ja Indiana. Kaikki kolme ovat perinteisesti olleet hyvin punaisia osavaltioita, ainakin 60- ja 70-lukujen jälkeen, mutta kahden ensimmäisen mustat väestöt ja Indianan läheisyys Illinois'hin ovat tuoneet ne va'ankieliosavaltioiden joukkoon. Niistä saa 13, 15 tai 11 valitsijamiestä kustakin, joten yksi näistäkin osavaltioista olisi riittävästi voittoon.

Joissakin kyselyissä Obama on ollut jopa virhemarginaalia enemmän McCainia edellä Virginiassa, ja näissäkin mustien on arvioitu äänestävän Obamaa 85-prosenttisesti, mikä rehellisesti sanoen tuntuu ihan liian vähältä. 90-95 prosenttia on täysin mahdollista. Indianassa Obama on ollut parhaillaan virhemarginaalin verran jäljessä, ja Pohjois-Carolina on ollut joissakin kyselyissä tasoissa. Jos ei muuta, on McCainin ainakin uhrattava resurssejaan puolustaakseen näitä perinteisesti turvallisia osavaltioita.

Obaman tilanne on siis hyvä, vaikka hänen perusasemansa onkin aloittaa kuusi valitsijamiestä vailla voitosta. Hänen ei tarvitse voittaa kuin yksi osavaltio joukosta Colorado, Virginia, Indiana, Pohjois-Carolina, Ohio ja Florida. Tämä on hiukan kuin heittäisi lanttia kuudesti, ja kaikki on hyvin kunhan edes yksi niistä on kruuna.

Tai kuten asian voisi toisin ilmaista:



Jotta te rakkaat lukijat ette voisi kuitenkaan lähteä turhan hyvin mielin, on minun tuotava esiin vielä yksi äärimmäisen mielenkiintoinen, mutta pelottava skenaario. Oletetaan, että Obama voittaa Coloradon, mutta hän häviää McCainille New Hampshiren. NH:n menettäminen McCainille on täysin mahdollista, sillä McCain on aina pärjännyt siellä esivaaleissakin hyvin, ja McCain on viettänyt siellä paljon aikaa vuosien varrella kampanjoidessaan. Hänellä ja osavaltiolla on jokin erikoinen keskinäinen suhde.

Jos Obama menettää NH:n mutta voittaa Coloradon, nettoaa hän viisi valitsijamiestä. Sekä hän että McCain saavat 269 valitsijamiestä, tuloksena olisi historiallinen tasapeli. Tämä on kenties ensimmäinen presidentinvaali, jossa tasapeli ei ole täysin teoreettinen mahdollisuus - se on tällä hetkellä karkeasti arvioiden jotain yhden kahden prosentin luokkaa.



Mitä tasapelissä sitten tapahtuu? Perustuslain mukaan uusi, samoissa vaaleissa valittu edustajainhuone valitsee presidentin, ja senaatti valitsee varapresidentin. Näin tapahtuu myös, jos kukaan ehdokas ei saa enemmistöä valitsijamiehistä. Demokraatit ovat viemässä melko vakuuttavat enemmistöt molemmissa kamareissa, mutta presidentinvaali ei toimikaan niin, että kullakin edustajalla on yksi ääni.

Sen sijaan jokaisella osavaltiolla on yksi ääni, ja sen osavaltion edustajat päättävät keskenään äänestämällä, ketä osavaltio äänestää. Tässäkin olosuhteessa on tosin lukemieni pitkällisten analyysien kohdalla erittäin todennäköistä, että Obama voittaisi äänestyksen, joskin niukasti. Senaatissa demokraatit voittaisivat myös, joten eriskummallinen Obama-Palin-hallinto ei voisi toteutua. Obama voisi sitä paitsi vain antaa kenkää Palinille heti astuttuaan virkaan ja nimittää senaatin kautta tilalle jonkun muun.

Asia ei ole kuitenkaan ihan näin yksioikoinen. On kaksi tilannetta, joiden ajatteleminen puistattaa. Ensinnäkin, on myös mahdollista että vaikka valitsijamiehet menevät tasan, McCain voittaa hiuksenhienolla marginaalilla varsinaisessa kansallisessa äänimäärässä*. McCain kun on, kuten mainitsin viime merkinnässä, rakentanut isoja marginaaleja punaisiin osavaltioihin. Minkälainen paine kongressille tulee kunnioittaa "kansan tahtoa" tässä tilanteessa? Tietenkin vuoden 2000 vaalien tulosten, kun Gore voitti Bushin äänissä muttei valitsijamiehissä, valossa asetelma olisi erityisen räjähdysherkkä.

Toinen vaihtoehto. Mainitsin aiemmin, että toisinaan yksittäisille valitsijamiehille sattuu vahinkoja tai "vahinkoja", joiden vuoksi lopullinen tulos heittää vaalien tuloksista suuntaan tai toiseen valitsijamiehellä tai parilla. Normaalistihan tämä ei ole ollut ongelma, mutta tasatilanteessa yhden valitsijamiehen ääni, virheellinen tai ei, voi sanella koko vaalin tuloksen.

Pystyisivätkö kaikki 538 valitsijamiestä vastustamaan kiusausta tehdä historiaa? Ja miten legitiimi olisi tällainen presidentti, joka on valittu kyllä perustuslain sanan mukaisesti, muttei mitenkään kansan tahtoa noudattaen? Näitä kysymyksiä pohdittaessa tulee jälleen kerran ihmeteltyä, eikö tällaiselle arkaaiselle, agraariyhteiskuntaa varten kyhätylle järjestelmälle voisi tehdä jonkinlaista uudistusta. Toinen dramaattinen ja traumaattinen vaalitulos kymmenen vuoden sisään voisi auttaa, mutta hintakin olisi kova.

* Tutkiskelin muuten joskus, että presidentinvaalit voi voittaa vain tusinalla osavaltioita, ja jos voittomarginaalit niissä ovat hiuksenhienoja eikä kukaan äänestä voittajaa muissa osavaltioissa, vaalit voi voittaa vain 20-30 prosentilla koko maan äänistä. Jos varteenotettavia ehdokkaita on enemmän kuin kaksi, jolloin osavaltion voi voittaa helposti alle puolilla äänistä, teoreettinen alaraja putoaa entisestään.

Valitsijamieskartat ovat peräisin sivulta 270towin.com.

Vaihdoin teemaa, koska ruudun levyisiä kappaleita on viheliäistä lukea. Sivun laidassa oleva kalenteri pakottaa tekstin kapeampaan alaan.

Aika ennen vaaleja käy vähiin, joten on hyvä hetki muuttaa blogin toteutusta. Tästä lähin yritän tehdä merkinnän kerran parissa päivässä, jossain vaiheessa ehkä jopa päivittäin (!), pyrkimyksenäni pitää lukijat ajan tasalla paremmin kuin suomalaista mediaa seuraamalla pystyisi. Kirjoittamalla vähemmän mutta useammin saanen myös enemmän aikaan kuin suoltamalla pitkän tekstin kerran kuukaudessa, ja senkin vasta kun lukijat ovat siihen tarpeeksi kauan tökkineet.

Haluaisin lisäksi huomauttaa, että luen kyllä kommentteja, en vaan muista tai huomaa vastata niihin, ja että suosin teksteissäni kyllä Obamaa ja ylipäätään demokraatteja. Olen pyrkinyt olemaan tästä avoin ja olen mielestäni sen maininnut alkuvaiheessa kun aloin blogata vaaleista, sillä republikaanit ovat minusta varsinkin nykytilanteessa täysin kestämätön vaihtoehto. Jos McCain tulee valituksi, 5. päivän marraskuuta aamuna kuullaan ääni joka lähtee siitä, kun kuusi miljardia ihmistä huokaisee syvään.

Otsikoinnissa olen lisäksi huono, joten väistän sen kiusallisuuden kertomalla otsikossa montako päivää Yhdysvaltain presidentinvaaleihin ja Suomen kunnallisvaaleihin on. Aion todellakin kirjoittaa myös Suomen kunnallisvaaleista, mutta en kovinkaan paljon, koska ne eivät vain kiinnosta minua. Miksi, se onkin luultavasti hyvä merkinnän aihe jossain vaiheessa.

Nyt on kuitenkin varmaan paikallaan tehdä jonkinlaista tilannekatsausta. Tilanne kun on muuttunut aika hurjasti sen jälkeen, kun Palin tuli valituksi republikaanien varapresidenttiehdokkaaksi, republikaanit pitivät puoluekokouksensa ja McCain hiipi Obaman edelle kyselyissä. Nyt nimittäin hohto Palinin ympäriltä on alkanut hiipua, niin kuin on myös puoluekokouksesta McCainia nostattamaan syntynyt "convention bounce", kokouspomppu.

Pomppu kun on juuri sitä, pomppu. Puoluekokous antaa puolueelle viikon mittaisen ilmaisen mainoksen, joka osui tänä vuonna demokraattien oman mainoksen jälkeen. Tämä aiheutti tilastotietelijöille harmaita hiuksia, koska puolueiden kokouspomput menivät osin päällekkäin, sillä demokraattien kokoushan oli vasta edeltävällä viikolla. Palinin valinta sotki kuviota entisestään.

Nyt kun pari viikkoa on kulunut, tämä tilapäinen pomppu on kadonnut ja McCainin meidänkin mediassamme paljon hehkutettu johto on huvennut. Sitä paitsi kansallisessa tilanteessa hiukan edellä oleminen on turhaa, jos yksittäisten osavaltioiden kohdalla tilanne ei parannu niin, että 270 valitsijamiehen saaminen on todennäköisempää. Palin ja kokous kun vaikuttavat vahvistaneet McCainin asemaa perusrepublikaanien ja evankelisten äänestäjien joukossa, mutta heitä on ennen kaikkea osavaltioissa, jotka ovat jo punaisia.

McCainin johto kansallisella tasolla perustui siis siihen, että hän oli rakentanut suunnattomia marginaaleja osavaltioihin, jotka on oletettu republikaanien omiksi jo. Se valitsijamiesmatematiikkaan liittyvä viesti on muuten tulossa vihdoin ja pian, sillä Florida, Indiana, Virginia ja Pohjois-Carolina ovat siirtymässä yhä sinisemmiksi, ja niiden 66 valitsijamiestä avaavat Obamalle aivan uuden kasan mahdollisuuksia rakentaa 270 valitsijamiehen yhdistelmä.

Palinin antama pomppu on osoittautunut siis myös pompuksi. Hänen ympärillään on, kuten hiukan ennakoinkin, sellainen läjä kiistanalaisuuksia ja skandaalinpoikasia, että hänen vastustajillaan on ollut vaikeuksia päättää, mihin keskittyä. Obaman virallinen kampanja on tosin viisaasti keskittynyt McCainiin, ja Paliniin vain siinä suhteessa, miten Palinin nimitys varapresidenttiehdokkaaksi heijastaa McCainin harkintakykyä - tai sen puutetta. Naisten kannatustakaan Palinin valinta ei näytä juuri lisänneen, mikä valaa hiukan lisää uskoa ihmiskuntaan, tai ainakin puoleen siitä.

Palin on muutenkin kunnostautunut esitellessään tietämättömyyttään ja kykyään valehdella ihmisille päin naamaa. Hän on sitkeästi väittänyt kampanjapuheissaan, että hän oli pahamaineista siltarumpuhanketta vastaan, vaikka hän oikeasti tuki sitä, ja piti rahat kun se poliittisen mylläkän johdosta peruttiin. Alaskassa puhuessaan hän ei asiaa maininnut, varmaankin koska siellä ihmiset tietävät miten asian laita todellisuudessa on. McCain on toistanut samaa valhetta puheissaan, ja jopa jenkkimedia on alkanut tarttua siihen.

Palinin osavaltion poliisin erotussotku on myös kiehunut rattoisasti. Haastatteluja Palin taas ei ole antanut melkein kuukauden kestäneen kampanjansa aikana kuin kahdesti, ja molemmat olivat viimeiseen asti editoituja ja järjestelyjä. Tästäkin huolimatta Palin onnistui nolaamaan itsensä, kun hän ei tiennyt mikä nykyhallinnon ulkopolitiikan kulmakivi, Bushin doktriini on. Tällä viikolla Palinia riepotetaankin sitten ulkopoliittisella kurssilla Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen yhteydessä.

Se tärkein tilanteen kannalta on kuitenkin ollut rahoitusmaailmassa luottokriisin huipentuminen (eikä kenties edes sekään) toissaviikonloppuna, kun Yhdysvaltain hallitus joutui pelastamaan puolikansalliset asuntoluottopankit Fannie Maen (FNMA) ja Freddie Macin (FHLMC). Tämä toi Georgian tavoin jonkin tietyin politiikka-alueen etualalle, mutta tällä kertaa ulkopolitiikan sijaan etualalle nousi Yhdysvaltain ja maailman yskivä talous.

Talousasiat eivät ole koskaan olleet ystävällisiä John McCainille, joka on pyrkinyt profiloitumaan voimakkaasti taustansakin vuoksi ulkopolitiikan asiantuntijana. Yksi mainos pyörii jo eetterissä, jossa on kuvaa siitä kun hän myöntää, ettei hän "tiedä talousasioista kovin paljon mitään". Obamalle tipahti syliin aikaisena joululahjana vielä McCainin toteamus toissasunnuntaina, että "taloutemme perustassa ei ole mitään vikaa". Tästä alkoi demokraattien täydellinen ryöpytys, jonka aikana Obama iski McCainia onelinereilla, kuten "The economy is not strong, he's fundamentally wrong". Kaivan lisää myöhemmin, parhaan lähteeni arkistot ovat paraikaa alhaalla.

McCain jopa yritti peruutella lausuntoaan ja lähteä populismin tielle vaatimalla lisää säätelyä rahoitusmarkkinoille ja SEC:n, paikallisen Ratan johtajan päätä pölkylle, vaikkei presidentti sitä voi edes tehdä. Rahoitusmarkkinoiden säätely taas on täysin vastoin McCainin vuosia noudattamia periaatteita, ja hänen suunnanmuutoksensa teilattiin nopeasti ja päättäväisesti takinkääntämiseksi.

Asiassa on kuitenkin monta muuta herkullista sivujuonnetta, joita ei ole edes kunnolla mediassa käsitelty, mutta jotka varmasti nousevat esiin, jos talouden tilanne ei merkittävästi kohene. McCainin tärkein talousneuvonantaja, entinen senaattori Phil Gramm oli nimittäin vuosia sitten purkamassa säätelyä ja suoraan aiheuttamassa nykyistä sotkua. Lisäksi McCainin kampanja on täynnä rahoitusalan lobbareita. Kaiken huipuksi sotku muistuttaa 80-luvun talletus- ja lainakriisiä, jonka yhteydessä oli syytettynä lahjonnasta viisi senaattoria, mukaanlukien John McCain. Tämä kaivetaan vielä varmasti esille.

Joka tapauksesssa, kuten Bill Clintonin strategi James Carville sanoi vuonna 1992 ollessaan vanhempaa Bushia kaatamassa, "it's the economy, stupid". Kaksi muuta Carvillen periaatetta olivat muuten "Change vs. more of the same" ja "Don't forget health care". Ei lainkaan huono resepti Obamallekaan.

Ja kaiken tämän keskelle oli vielä kadota kesken viikon McCainin outo lausunto espanjankieliselle radioasemalle annetussa haastattelussa. Keskustelu koski aluksi latinalaisen Amerikan vasemmistolaisia johtajia kuten Castroa (Raul) ja Chavezia, joista siirryttiin sitten hiukan varkain Espanjan pääministerin Zapateroon.

McCain ei ilmeisesti tunnistanut nimeä ja meni sekaisin, ja hän päätyi toteamaan että "hän ei missään tapauksessa tapaisi Zapateroa", sama lausunto jonka hän oli antanut koskien Castroa ja Chavezia. Eihän mies olekaan kuin yhden Yhdysvaltain tärkeimmän Euroopan-liittolaisen johtaja - joko McCain ei tietänyt kuka hän on, tai sitten hän on sitä mieltä, että Espanjan vetäytyminen Irakin sodasta tarkoittaa, että maata on jotenkin rangaistava, mikä taas on oikeastaan suoraan Dick Cheneyn oppikirjasta. Kumpikaan vaihtoehto ei ole oikein mairitteleva.

Viikko ei siis oikein mennyt McCainin suunnitelmien mukaisesti, ja se on heijastunut kyselytuloksissa. Vaaleihin on toki vielä 42 päivää, ja kaikenlaista voi tapahtua. Seuraava kriittinen vaihe lienee ensimmäinen vaaliväittely, joka on kuin varkain jo tämän viikon perjantaina aamuyöllä Suomen aikaa. Sen näkee Internetistä, mutta itse ajattelin katsoa sen BBC Worldilta, jolla voi olla jopa jonkinlaista älykästä analyysiä.

"Hei, minä elokuulta 2007!"

"Hei, minä elokuulta 2008! Siistiä, tiedät sitten varmaan ketkä ovat presidentinvaaleissa ehdolla!"

"Siksi olenkin täällä! Demokraateilla on presidenttiehdokkaana Barack Obama ja varapresidenttiehdokkaana Joe Biden, ja republikaaneilla John McCain ja Sarah Palin."

"... kuka on Sarah Palin? Michael Palinin sisko?"

Oletin aina että näissä vaaleissa ei nähtäisi Hillary Clintonin tappiota suurempaa yllätystä, mutta nyt minusta tuntuu etten tiedä enää mitään. John McCaininkin kampanja oli teho-osastolla vuosi sitten.

Palin on Alaskan kuvernööri toista vuotta, entinen missi ja toimittaja ja 9000-päisen kaupungin pormestari. Hänellä ei julkisesta toiminnasta muuta kokemusta, eikä Alaskan kuvernööriyskään ole mitään kvanttifysiikkaa - posti vastaa suurin piirtein ehkä Helsingin kaupunginjohtajuutta, Alaskassa on noin 600 000 asukasta.

Minä taidan kuitenkin tietää, mistä ja miksi Sarah Palin oikein kiskaistiin näyttämölle. Palin oli paniikkiratkaisu vaalikampanjalta, joka tajuaa olevansa valtavissa vaikeuksissa. Amerikkalaisessa jalkapallossa on termi "Hail Mary pass" - epätoivoinen pitkä syöttö, joka tehdään siinä vaiheessa kun ei ole enää muita vaihtoehtoja, ja peli on käytännössä muuten jo menetetty. Sinänsä kuvioiden sekoittaminen Palinin kaltaisella mustalla hevosella on viisasta, kun kuviot voivat vain parantua, mutta tällainen antaa McCainin tilanteesta varmasti medialle turhankin realistisen ja rehellisen kuvan.

Itsekin veikkailemastani kuvernööri Tim Pawlentystä oli kaiken mediaporinan ja kohinan perusteella tulossa vielä pari vuorokautta sitten republikaanien vp-ehdokas. Hän olisi ollut hyvin tylsä ja tyypillinen valinta, mutta yleensä varapresidenttiä valitessa parasta on vain välttää pahimmat, Dan Quayle -luokan virheet. Olkootkin että Palin lienee Quayleakin pahempi munaus - Quayle sentään pystyi voittamaan yhdet vaalit. Ja Quayle oli sentään jo useampivuotinen senaattori.

Joka tapauksessa, oletetaan että McCainin kampanja istuu VP-valinnan ääressä vielä keskiviikkona ja torstaina, valintahan julkistettiin perjantaina, eikä se ollut vuotanut jostain syystä vielä oikein kenellekään kuin pari tuntia aikaisemmin.

Demokraattien puoluekokous oli silloin vielä täydessä vauhdissa. Michelle Obama, Clintonit ja Biden ovat käyttäneet primetime-puheensa täydellisesti, ja demokraateille merkit ovat loistavat jo ennen kuin Obama on edes astunut lavalle. Puheet puolueen jakautumisesta kitkerän esivaalin jäljiltä ovat osoittautuneet täydeksi roskaksi, demokraattien ja kirjoittajan suureksi helpotukseksi.

Tässä vaiheessa McCain ja hänen strateginsa tuijottavat Pawlentyn keski-ikäistä, valkoista keskiläntistä pärstää ja toteavat että ei helvetti. Emme me tällä tätä voita. Hyvä jos tullaan toisiksi. Suunnitelmat pannaan uusiksi. Tarvitaan jotain, mikä tuo energiaa äänestäjiin, jotain uutta. Ja jotenkin valinta sittent osuu poliittiseen höyhensarjalaiseen, naiseen jonka valtiomiestaso on jossain Tanja Karpelan ja Suvi Lindénin välimaastossa. Demokraattien kiintiönaisehdokas vuonna 1984, Geraldine Ferraro, johon Palinia verrataan jo, oli sentään edes kolmen vaalikauden kongressiedustaja.

He päätyivät naiseen, joka vielä pari kuukautta sitten kommentoi VP-spekulaatioihin, että hän ei osaa sanoa, kun ei oikein edes tiedä, mitä varapresidentti tekee. Naiseen, josta on meneillään tutkinta mahdollisesta virka-aseman väärinkäytöksestä perheriidassa. 44-vuotiaaseen, joka olisi 72-vuotiaan, toistuvasta ihosyövästä kärsineen, sotavankina kidutetun miehen varapresidenttinä.

Perjantaina oli muuten myös McCainin syntymäpäivä. Täydellisesti ajoitettu. 44-vuotiaan Palinin rinnalla McCain näyttää pystyyn lahonneelta. Ja mitä kertoo McCainin harkinnasta ja valtioviisaudesta tällainen valinta? Presidentinhän pitää uskoa sisimmässään, että hänen varapresidenttinsä on valmis hoitamaan tehtävää jos tarve ja kansakunta niin vaatii.

Republikaanien puhuvat päät ovat kyllä olleet tohkeissaan ehdokkaan nuorekkuudesta, konservatiivisuudesta (hän on ahkera abortin vastustaja, viiden lapsen äiti, joka synnytti Downin syndroomasta kärsivän lapsen tänä keväänä) ja sukupuolesta, mutta mitä sitten tapahtuu kun Palin on valittu ja McCainista sattuu jättämään aika?

Herra paratkoon, entä jos McCain vaikka salamurhataan? Ja ohjat ottaa perheenäiti Alaskasta, jonka aksentti on suoraan Fargosta? Hänkö siihen aamukolmen puhelinsoittoon vastaa?

McCainin kampanjan on nyt mietittävä strategiansa täydellisesti uusiksi. Obama on palvellut 12 vuotta vaalilla valitussa virassa, ja hänen vaalipiirissään osavaltion senaattorina oli yksinään jo yli 200 000 ihmistä. Illinois on yksi suurimmista osavaltioista väkiluvultaan. Tältä pohjalta Obaman syyttäminen kokemattomuudesta olisi naurettavan tekopyhää. Obama on sentään käynyt läpi vaalikampanjan ja hän on vaaleilla valittu ehdokas, Palin on tehtäväänsä erikseen valittu.

Ajattelivatko he, että feministit äänestäisivät naista vain sen takia, että hän on nainen, vaikka hän vastustaa aborttia ja sukupuolisuuntautumisen tasa-arvoa? Sellainen aliarviointi yksinään luultavasti karkottaa monen äänestäjän tiehensä. Tiukimmat uskonnolliset äänestäjät taas voivat karsastaa naisen äänestämistä korkeaan virkaan. Se äänestäjäkunta, joka Palinin pitäisi tuoda pöydälle McCainin avuksi on hyvin hyvin laiha. Sen vahvin anti on Alaskan asukkaat, jotka pitävät Palinista, joten osavaltio pysynee republikaanien puolella. Se ja sen hulppeat kolme valitsijamiestä. Moni äänestäjä sen sijaan joutuu äänestyskopin kätköissä totisesti pohtimaan, että kuka on Sarah Palin.

Seuraavaksi pitääkin nähdä, miten Palin selviytyy puheenvuorostaan republikaanien puoluekokouksessa puolentoista viikon päästä. Tai vaaliväittelystä Joe Bidenin kanssa - nainen tuskin tuntee useimpia Amerikan liittolaisia edes nimeltä. Tai siitä myrskystä, jonka Hillary Clinton hänen naamalleen heittää. Clinton kun voi hyökätä Palinin kimppuun rauhassa, murehtimatta seksismisyytöksistä - ja Clintonit luultavasti tekevät nyt aivan kaikkensa estääkseen Palinin valinnan, koska hänestä voi muuten tulla ensimmäinen naispresidentti, ei Hillary Clintonista.

29.8.2008. Pankaa se ylös: se päivä, se kriittinen hetki, jona McCain lopulta hävisi vaalin.

Vaihtoehtoisesti se on se päivä jona hän voitti sen, mutta se on yhä epätodennäköisempää ja epätodennäköisempää. Mutta se onkin kai Hail Mary passin idea.

Alkuviikosta joku linkkasi irkissä nämä kaksi kuvaa.

Mielenkiintoista on se, miten molemmissa tapauksissa demokraattiehdokkaalla on ollut mukava johto alkukesästä, joka on elokuun loppuun mennessä huvennut republikaanien hyökkäyskoneiston päästessä vauhtiin. Siinä missä vuonna 2004 Kerryn sotilasansiot kyseenalaistettiin ns. Swiftboat-kampanjalla, nyt Obaman kimppuun on käyty leimaamalla hänet julkisuudenkipeäksi, todellisuudesta irtaantuneeksi elitistiksi.

Tietenkin tällaine kehityssuunta näytti aika masentavalta. Olivatko demokraatit antamassa sen tapahtua taas? Vuonna 2004 Kerryn passiivinen reagointi hyökkäyksiin luultavasti maksoi hänelle ja hänen puolueelleen Valkoisen talon äärimmäisen tiukassa vaalissa. Amerikkalaiset eivät äänestä asiapohjalta, niin kuin demokraatit ehkä vielä luottavat, vaan päähänsä muodostuneen henkilökuvan mukaan. Ja nyt sen kuvan olivat saaneet luoda republikaanit, eikä se kuva näyttänyt kovin hyvältä.

Toki tänä vuonna McCainin numeroita piti hiukan keinotekoisesti alhaalla kesän alussa myös se, että vaali oli vielä kaukainen asia eikä puolue ollut vielä yhdistynyt ehdokkaansa taakse. Samalla demokraattien esivaalikamppailun haavoja on revitty auki, kun Clintonin fanaattisimmat kannattajat ovat korottaneet äänenpainojaan puoluekokouksen lähestyessä. Clintoneiden tukipuheenvuorot kokouksessa toivon mukaan lievittävät tätä vaikutusta.

Pitkin viikkoa Obaman kampanjan passiivisuus republikaanien edessä turhautti silminnähtävästi monia netissä maleksivia demokraattien kannattajia. Neljän vuoden takaisen toisintoa pelättiin laajalti. Kaikeksi onneksi sammakoille altis McCain antoi demokraateille aikaisen joululahjan, joka toi kampanjaan virtaa jo ennen varapresidenttiehdokkaan nimeämistä, minkä Obama oli luvannut tehdä ennen demokraattien puoluekokousta, joka alkaa nyt maanantaina.

McCainia haastateltiin johonkin televisio-ohjelmaan, ja häneltä satuttiin kysymään, montako taloa hänellä on. McCain mietti hetken ja totesi, ettei hän muista, hänen täytyy kysyä henkilökunnaltaan sitä.

Valtamediaa ja demokraatteja ei saanut revittyä lausunnosta irti ennen kuin vasta nyt lauantaina, kun varapresidenttiehdokkaan vuoro oli tulla esiin. Demokraatit iskivät iskemästä päästyään McCainia siitä, miten hän on rikkaan washingtonilaisen valtaeliitin jäsen, joka käyttää enemmän talojensa henkilökunnan palkkoihin kuin keskivertoamerikkalainen ansaitsee vuodessa. McCainin yritykset maalata Obama elitistiksi laukesi hänen naamalleen pahimman kerran. "Jos teillä on vain yksi talo, kuten minulla", Obama aloitti eräässä puheessaan.

Tapauksessa, McCainin omassa "asuntokriisissä", oli monia eri vivahteita jotka yhdistyivät hänen kannaltaan täydelliseksi katastrofiksi: Yhdysvalloissa on meneillään paha luottokriisi, jonka tuloksena monella amerikkalaisella ei ole enää yhtäkään taloa. Näin narratiivi kohdistui jälleen talouteen, jossa demokraatit ovat yleensä vahvoilla. Se antoi Obaman ja demokraattien hallita mediaa, ja toi esille sen miten nimenomaan McCain on rikasta eliittiä. Ja kaiken huipuksi moinen muistamattomuus, vaikkei sitä julki sanottukaan, nosti esiin McCainin iän ja seniiliyden.

McCainin epäonnisella lausahduksella iloittelu potki niin paljon virtaa demokraatteihin, että epäilen Obaman viivytelleen varapresidenttiehdokkaan nimen julkistamista parilla päivällä ihan vain jotta se saisi mahdollisimman paljon huomiota mediassa ja iskostuisi ihmisten mieliin. Lauantaina aamuyöstä paikallista aikaa puolestaan ulos lähti viesti, jonka sisältöä oltiin jo vahvasti epäiltykin edellisinä päivinä: Joe Biden, senaattori Delawaresta, on Obaman varapresidenttiehdokas. Obama-Biden 2008.

Vaikka Biden ei ollut nimenä varsinainen yllätys, on hän silti varapresidenttiehdokkaana äärimmäisen mielenkiintoinen. Tänään Obaman kanssa pidetyn yhteisen tilaisuuden pohjalta hänestä tulee kampanjalle juuri se, mitä se on kaivannut: retorisesti voimakas hyökkäävä pelaaja, jonka rautainen ulkopoliittinen kokemus antaa Obamalle arsenaalin vastata McCainin vahvuuksiin.

Biden on myös mielenkiintoinen siinä mielessä, että hän voi olla parempi puolueen yhdistäjä kuin Clinton olisi kuunaan voinut olla, mutta hän ei aja sitoutumattomia äänestämästä häntä niin kuin Clinton olisi. Sitoutumattomilla ei ole juuri mielipidettä hänestä, mikä on oikeastaan plussaa, ja vanhan kaartin demokraatit, ne jotka kannattivat todennäköisimmin Clintonia esivaaleissa, pitävät hänestä.

Vaikka vaalimaantieteellisesti Biden ei suoraan auta, koska Delaware on jo demokraattien valtakuntaa, hänen pennsylvanialaiset juurensa vahvistavat Obaman asemaa siellä. Myös Florida voi muuttua suosiollisemmaksi, ellei McCain suostuttele kuvernööri Cristiä varapresidenttiehdokkaakseen.

Bidenillä on tietysti myös omat ongelmansa. Hän on McCainin tavoin altis päästämään sammakoita suustaan, ja hän on joutunut arvostelemaan Obamaa väkisin oltuaan hänen esivaalivastustajansa kahdeksan kuukautta sitten. Biden on ollut myös tiukasti kytköksissä pankkeihin ja luottoyhtiöihin, eikä kovin suuri kuluttajain oikeuksien edistäjä tällä saralla. Hän myös äänesti Irakin sodan puolesta, joskin hän on myöhemmin katunut päätöstään.

Lisäksi Biden on suhteellisen vanha (65, McCain on 72), ja hän on ollut senaattorina viimeiset 35 vuotta, eli hän kyllä kuuluu Washingtonin sisäpiiriin. Ikä tosin tarkoittaa lähinnä, että hän tuskin yrittää presidentiksi enää 2012, jos Obama ottaa hänet toiselle kaudelle, joten demokraattien vaaliasetelma on sitten yhtä levällään kuin republikaanien nyt. Toisaalta Obama voi valita jonkun sopivan demokraatien neljän vuoden päästä uudeksi varapresidentiksi, joka voi sitten yrittää Valkoisen talon ohjia itselleen.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että Biden on nyt mies paikallaan. Hän voi liata käsiään hiukan vapaammin kuin Obama, ja hän laukoi jo pari hienoa kuittia McCainin suuntaan. "Tarvitsemme hyvän johtajan, emme pelkästään hyvää sotilasta" purki hienovaraisesti McCainin rakentamaa veteraanikulttia, ja päivän paras oli "hänen ei tarvitse istua keittiön pöydän ääressä ja pohtia miten maksaa laskut, hänen tarvitsee vain pohtia minkä seitsemän keittiönsä pöydistä ääressä istua". Mitä tulee syytteisiin sisäpiiriläisyydestä, hän ei ole koskaan varsinaisesti asunut washingtonissa, ja Obama on jo sanonut hänestä, että "Washington ei muuttanut häntä, hän muutti Washingtonia".

Kaiken huipuksi Bidenilla on traaginen tarina ja maine ahkerana kotiväkivallan vastustajana, joilla pystyy vokottelemaan (kieltämättä halpamaisesti) naisäänestäjiä. Biden oli nimittäin vasta valittu senaattoriksi, kun hänen vaimonsa ja tyttärensä kuolivat auto-onnettomuudessa. Washingtoniin muuttamisen sijaan Biden matkusti joka päivä junalla takaisin Delawareen huolehtimaan lapsistaan, joista toinen on lähdössä taistelemaan Irakiin.

Minun käy jo valmiiksi sääliksi sitä, jonka McCain onnistuu pestaamaan omaksi varapresidenttiehdokkaakseen. VP-ehdokkaiden väittelystä tulee täydellinen verilöyly. Ainoa vaara on vain siinä, että Biden on niin loistava, että hän jättää Obaman varjoonsa.

Biden oli muuten sattumoisin ensimmäinen potentiaalinen VP-ehdokas, jonka listasin aiemmin. Se tosin johtui vain hänen sijoittumisestaan aakkosjärjestyksessä. Plussat ja miinukset pätevät edelleen:

+ Kokenut kampanjoija, moninkertainen presidenttiehdokas.
+ Pitkä kokemus ulko- ja turvallisuuspolitiikassa senaatin valiokunnissa.
+ Valkoinen mies.
- Suu on melkoinen sammakkogeneraattori.
- Onko sittenkään hyvä kampanjoija, moninkertainen presidenttiehdokas.
- Senaattori. (Ei toimeenpanotehtävistä kokemusta.)
- Delaware on voitettu jo.

Pitää myös muistaa, että Biden on se, joka yksin käsin tuhosi Rudy Giulianin kampanjan sanomalla, että hän käyttää vain lauseita, jotka on rakennettu kaavalla "substantiivi, verbi, 9/11". Sen panisin vielä yhdeksi plussaksi listaan.

Tämä blogi on kyllä edelleen elossa. Niin on George W. Bushkin, joka on myös edelleen maansa presidentti, vaikka kaikki haluaisivat oikeastaan vain unohtaa tämän tosiasian ja siirtyä jo ensi tammikuuhun. Miehelle pitää vain löytää seuraaja. Seuraajan etsiskelykään ei ole oikein ollut keskittymisen arvoista, sillä media on muuttunut vain valtavaksi kaikukammioksi.

Kampanjaa on hankala jäsentää, kun sitä ei ole rytmittämässä ympäri kalenteria ripoteltuja vaaleja, eikä siinä ole intensiteettiä, koska se ei ole virallisesti vielä alkanut. Eletään välivaihetta, jossa perehdytään normaaliin tapaan turhuuksiin ja sivuseikkoihin. Kummallakin puolella on ollut munauksensa ja onnistumisensa, eikä suuria irtiottoja ole tapahtunut. Kaikki ovat vähän odottavalla kannalla, puoluekokoukset kun ovat jo kuitenkin ensi kuussa.

Varapresidenttiehdokaslistat ovatkin kaventuneet tyrkyllä olleiden joukon huvettua. Esimerkiksi Jim Webb ja Brian Schweitzer, jotka ovat olleet omien arvelujeni kärkipäässä, ovat yksiselitteisesti kieltäytyneet kunniasta. Demokraattien todennäköisin vp-ehdokas on tällä hetkellä Virginian kuvernööri Tim Kaine, republikaanien on Mitt Romney. Voi luoja, toivottavasti se on Mitt Romney. Hänen rahankeruukykyjään on tuotu esille republikaanien kärsittyä kroonisista ongelmista sillä osa-alueella, mutta taikakalsari-Romney olisi melkoinen myrkky nieltäväksi sitoutumattomille äänestäjille. Miksei äärioikeiston kristityillekin, onhän hän sentään mormoni.

Tim Kaine taas olisi johdonmukainen jatke Obaman kampanjan aikeille tehdä Virginiasta va'ankieliosavaltio näissä vaaleissa. Obaman tavoitteena muutenkin on muuttaa vaalimatematiikka aikaisemmasta "Pennsylvania-Ohio-Florida, voita kaksi"-yhtälöstä. Lupaan analysoida tästäkin kuvakulmasta vaaleja vielä, sillä on mielenkiintoista minkälainen muutos tuloskartassa voi tapahtua neljän vuoden tai kahdeksan vuoden takaisiin vaaleihin verrattuna: Obamalla on ilahduttavan monta reittiä voittoon, eivätkä ne kulje välttämättä Ohion, Floridan tai Pennsylvanian kautta.

Otsikko, Bushien varjossa, viittaa kuitenkin lähinnä pieneen välähdykseen, jonka koin pari päivää sitten törmätessäni irkissä muuan lainaukseen. Se on lähteen mukaan P.J. O'Rourken, mutta ken tietää kuka näin oikeasti on joskus sanonut - O'Rourke on vähän niin kuin pienemmän piirin Mark Twain, hänen sanomakseen ilmoitetaan kaikkea mahdollista.

Masochists are people who have pain confused with pleasure. In a society which has television confused with entertainment, Doritos confused with food, and Dan Quayle confused with a national political leader, masochists are clearly less mixed up than the rest of us.

Lainauksessa hilpeintä on sen anakronistisuus. Moni nykyhetken lukija törmää nimeen Dan Quayle ja ihmettelee, että kuka ihmeen Dan Quayle?

Herra Quayle lienee tähän itse varsin tyytyväinen. Hän on entinen senaattori Indianasta, ja hän palveli varapresidenttinä vanhemman George Bushin hallinnossa vuosina 1989-1993. Hän oli myös pitkään arkkityyppi hiukan tyhmästä - tai ainakin hitaasta -, todellisuudesta irtautuneesta poliitikosta, jonka suu suoltaa järjettömyyksiä ja sammakoita. Hän oli George W. Bush ennen George W. Bushia, ja tästä syystä hän on yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka ovat eittämättä hyötyneet viimeisestä seitsemästä ja puolesta vuodesta, muutenkin siis kuin taloudellisesti.

Muistan, miten törmäsin Quaylen nimeen ensimmäisen kerran. Kuten politiikkanörtiltä ehkä sopii odottaa, tämä tapahtui sangen nuorella iällä. Olin noin kymmenvuotias, kun sain käsiini ensimmäisen kerran Civilization -tietokonepelin. Kun peli loppuu, peli antaa pelaajalle arvosanan, joka on joku tietty historiallinen johtaja. Jos suoritus on ollut poikkeuksellisen aneeminen, arvosana on Dan Quayle. Perinne katkesi Civ II:ssa, jossa arvosana oli jonkin sopiva adjektiivi kuten the Great tai the Unready, mutta Civ IV:ssä se on jälleen mukana. (Civ III:sta sinun ei pidä puhuman, se on kammotus.)

En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että alin arvosana on kenties Civ VII:ssä "George W. Bush". Tosin, Bushin nimi olisi paljon voimakkaammin latautunut poliittisesti. Quaylelle naureskeleminen ei ole ollut niin värittynyttä, koska varapresidenttien rooli oli aina Quayleen asti hyvin olematon. Nykytrendi on lähinnä Al Goren ja ennen muuta Dick Cheneyn poikkeusta, eikä mikään sääntö. Olihan se tietysti jo aikalaisten kannalta pelottava ajatus, että miehestä saattaisi tulla pahimman sattuessa presidentti.

Joka tapauksessa, nykyajan hengessä George W. Bush on ottanut Quaylen paikan historiassa tyhmänä amerikkalaisena valtiomiehenä. Jos minä olisin ollut Dan Quayle viimeisten seitsemän vuoden aikana, olisin tuulettanut joka ainut kerta, kun uusi bushismi pyöri lehdissä ja eetterissä. Kuka enää muistaa Quaylen, paitsi minä ja Civ IV:n tekijät? Hänen tapauksessaan unohdus ja historiankirjaan jääminen osana varapresidenttien luettelona ilman minkäänlaisia lisäviitteitä on varmasti enemmän kuin mitä hän olisi voinut koskaan toivoa.

Hän muuten yritti puolueensa presidenttiehdokkaaksi vuosina 1996 ja 2000, siinä onnistumatta. Vaikka Bush ei hävinnytkään vaaleja vuonna 1992 suoraan hänen takiaan - hän vaaliväittelyssäkin jopa ylitti odotukset - ei häntä pidetty ainakaan positiivisena tekijänä Bushin vaalikampanjassa. On jäänyt historian hämäriin, miksi Bush ylipäätään valitsi hänet vp-ehdokkaakseen vuonna 1988, puhumattakaan vuodesta 1992. Hän on yksi harvoista varapresidenteistä, joka ei ole ollut ehdolla presidentiksi. Tapauksia on 1900-luvulta kaksi muuta, toinen heistä joutui eroamaan korruptiosyytteiden takia, toinen kuoli kesken varapresidenttikautensa.

Republikaanitkin ovat siis Quaylen jo oikeastaan unohtaneet.

Lopuksi tätä valtiomiestä pienellä v-kirjaimella luonnehtimaan hänen sattuvimpia sanomuksiaan.

"Hawaii has always been a very pivotal role in the Pacific. It is in the Pacific. It is a part of the United States that is an island that is right here."

"What a waste it is to lose one's mind. Or not to have a mind is being very wasteful. How true that is."

"We are ready for any unforeseen event that may or may not occur."

"For NASA, space is still a high priority."

"One word sums up probably the responsibility of any Governor, and that one word is 'to be prepared'."

Kaikkein muistettavin lausahdus, joka tosin muistetaan lähinnä sen kirvoittamasta Lloyd Bentsenin vastauksesta, oli tämä sananvaihto vuoden 1988 varapresidenttiväittelyssä.

Quayle: "I have as much experience in the Congress as Jack Kennedy did when he sought the presidency. I will be prepared to deal with the people in the Bush administration, if that unfortunate event would ever occur."

Bentsen: "Senator, I served with Jack Kennedy: I knew Jack Kennedy; Jack Kennedy was a friend of mine. Senator, you're no Jack Kennedy."

Ei todellakaan mikään Jack Kennedy.

Uusi kuukausi, pidempi artikkeli, vielä lyhyempi otsikko.

Odotin kärsivällisesti lauantai-iltaan ennen kuin aloin edes kirjoittaa tätä artikkelia, sillä Clintonin luopuminen ei ollut vieläkään mitenkään varmaa ennen kuin se oli tapahtunut. Uskon kun näen, ja niin edelleen.

Kaikeksi onneksi Clintonin poistuminen areenalta oli, jos toki aika myöhäinen, yllättävän hyväntahtoinen ja suopea. Ne Clintonin tukijat, jotka äänestivät häntä nimenomaan hänen kantojensa ja mielipiteidensä takia, äänestänevät syksyllä Obamaa. Ne äänestäjät, joille ainoa tärkeä asia oli ehdokkaan sukupuoli tai ihonväri, tai ne äänestäjät, jotka tukivat Clintonia vain pitkittääkseen esivaalikilpailua, eivät Obamaa olisi äänestäneet, olisi Clinton sanonut heille vaikka mitä. Clinton siis lopulta teki sen, mikä oli hänellekin poliittisesti oikein, ja vetäytyi hyvänä häviäjänä kisasta, joskin yhdennellätoista hetkellä.

Ja republikaaneilla oli varmasti osansa siinä, että Clinton roikkui niin sitkeästi mukana. The Fieldin Al Giordanon laskelmien mukaan radioääni Rush Limbaugh'n masinoima "Operaatio Kaaos" vastasi jopa 15 prosentista Clintonin äänistä joissakin esivaaleissa, ja ilman näitä ääniä Obama olisi voittanut Indianan ja Teksasin esivaaleissa (caucuksen hän voitti). En kyllä tiedä olisivatko Obaman voitot näissä osavaltioissa mitenkään edistäneet Clintonin poistumista takavasemmalle.

Clinton on nyt kuitenkin hoidettu tieltä, ja edessä on vaalitaistelu John McCainia vastaan. Aion kirjoittaa Clintonin kampanjan katastrofaalisesta, vielä monia kiehtovia paljastuskirjoja ja dokumenttielokuvia tuottavasta romahduksesta oman artikkelinsa, mutta tällä hetkellä ehkä kaikkein mielenkiintoisin edessä oleva kysymys on kuitenkin se, kenet Obama ja McCain valitsevat running maten eli varapresidenttiehdokkaan tehtävään.

Varapresidenttiehdokkaalle on yleistä ainakin seuraavat ominaisuudet.

• Hänen kaapissaan ei saisi olla luurankoja, ei ainakaan kovin pahoja sellaisia. Potentiaalisia ehdokkaita haastatellaan ja heistä tehdään erittäin perinpohjainen taustatutkimus. Tässä kohtaa töpeksiminen voi johtaa vakaviin ongelmiin, katso Thomas Eagleton, joka ei kertonut mielenterveysongelmistaan vuonna '72, ja joka niiden paljastuttua joutui vetäytymään jo tultuaan valituksi ehdokkaaksi. Tämä vaikutti osaltaan McGovernin murskatappioon Nixonia vastaan.


• Hänen olisi tuotava jotain hyödyllistä vaalimatemaattisesti mukanaan. Ison osavaltion menestynyt kuvernööriys tai muu kotisuosikin asema on erityisen hyödyllinen, toisaalta tämän ominaisuuden merkitys tuntuu vähentyneen jo 90-luvulla.


• Hänen olisi tietenkin tultava toimeen itse presidenttiehdokkaan kanssa.


• Varapresidenttiehdokkailla on kyllä väittely, mutta kukaan ei juuri välitä siitä, ei varsinkaan media. Tämä vuosi saattaa tosin olla erilainen, varsinkin jos Obaman ja McCainin väittelyt julistetaan Obaman voitoiksi jo etukäteen. Tämä on sinänsä vaarallinen tilanne, johon Gorekin joutui, Bushin ei tarvinnut kuin vaikuttaa etäisesti älykkäältä ja hän voitti odotukset.


• Varapresidenttiehdokkaan pitäisi olla hyvä kampanjoija. Iso hävitty vaali taustalla on tässä suhteessa yleensä pitkä miinus. Pitkä poliittinen ura on sinänsä hyvä.


• Kokemus, mielipiteet, kotiosavaltio tai muu sellainen joka tasapainottaa ehdokasyhdistelmää. Toisaalta, voidaan myös etsiä joku joka vahvistaa itse presidenttiehdokkaan viestiä. Obama voi esimerkiksi hakea rinnalleen joko valkoisen vanhan miehen, tai sitten latinon tai jopa naisen. Olisiko se jo liikaa muutosta vai vahvistaisiko se sanomaa entisestään? Tämä on painotuskysymys jota kampanjoiden on pohdittavat lähiviikkoina. Samaan tapaan McCainin on päätettävä iskeekö hän Clintonilta ylijääneisiin katkeroituneisiin ottamalla rinnalleen naisen, vai pitäisikö hänen vedota murjottavaan perusrepublikaaniin tai kristittyyn siipeen valitsemalla Romneyn tai Huckabeen.


• Lisäksi Obama ja McCain senaattoreina ovat varmasti kiinnostuneita kuvernööreistä, joilla on siten kokemusta toimeenpanovallan käyttämisestä. Senaattorit historiallisesti eivät ole pärjänneet presidenttikilvoissa hyvin, toki tällä kertaa presidentti on väkisinkin senaattori. Kokemusta he eivät siis oikeasti tarvitse presidentin viran hoitamiseen, vaan vaimentaakseen epäilyjä kokemuksen puutteesta. McCainilla on varmatenkin enemmän varaa joustaa tässä.


• Joku, josta voi tulla presidentti tämän presidentin luovuttua virasta, kuoltua, tai kun hän on ollut jo kaksi kautta virassa. Varapresidenttiys ei ole automaattinen reitti presidentiksi, mutta istuva varapresidentti on tyypillisesti puolueensa automaattinen ehdokas seuraavaksi presidentiksi. McCainin kohdalla tämä on erityisen tärkeää, koska hän on vanha ja raihnainen, eikä hän välttämättä edes lähde yrittämään jatkokaudelle. Obama puolestaan voi kenties vaihtaa varapresidenttiään vuonna 2012, jos tulee valituksi tänä vuonna. Senaatin kautta varapresidenttiä ei parane alkaa vaihtamaan ellei ole pakko.


• Toisaalta, olisi suotavaa että vp-ehdokas ei joutuisi väistymään kampanjoidakseen ja valituksi tultuaan tehtävästä, jossa häntä tarvitaan tällä hetkellä. Tästä tarkemmin tiettyjen ehdokkaiden kohdalla.

Seuraavaksi lyhyesti listattuna tärkeimmät varapresidenttiehdokasehdokkaat (heh) etuineen ja haittoineen.

McCain: kiilaa sukupuolikuiluun vai perinteinen valinta?

Haley Barbour, Mississippin kuvernööri

+ Hyvä historia ja kokemus RNC:n puhemiehenä 90-luvulla kun puolue sai enemmistöt kongressissa.
+ Suoriutui konservatiivien mielestä loistavasti Katrinan jälkipyykistä.
+ Perinteinen konservatiivi.
+ Puskenut lakeja läpi demokraattien hallitsemassa osavaltion kongressissa.
- Mississippi on jo selvä voitto republikaaneille.
- Voidaan tarvita enemmän siellä missä on jo.

Charlie Crist, Floridan kuvernööri

+ Hyvin suosittu Floridassa, todennäköisesti varmistaisi sen 21 valitsijamiestä McCainille.
- Ollut virassaan vasta pari vuotta.

Mike Huckabee, entinen Arkansas'n kuvernööri, presidenttiehdokas

+ Toisi takaisin peliin kristityn siiven, joka murjottaa keskustalaisena pitämäänsä McCainia ja Huckabeen kohtaloa esivaaleissa.
- Toisi takaisin peliin kristityn siiven, mikä ajaisi pois sitoutumattomat ja jopa vapaamielisemmät republikaanit. GWB onnistui pyörittelemään kristittyjä mukanaan varsinaisesti noudattamatta heidän politiikkaehdotuksiaan, McCainilla ei ole enää samaa pelivaraa ja hänen olisi tehtävä myönnytyksiä, jotka olisivat valtaosalle äänestäjistä liikaa.

Kay Bailey Hutchison, Olympia Snowe, Elizabeth Dole, senaattoreita

+ Naissenaattorilla voisi yrittää kerätä ääniä, joita Obama yrittää saada takaisin lyötyään Clintonin esivaaleissa.
- Poliittisesti Geraldine Ferraro -luokkaa, he leimautuisivat yksinomaan naisina eivätkä poliitikkoina. Ferrarohan kiskaistiin Mondalen rinnalle 1988 edustajainhuoneesta oikeastaan vain koska ajateltiin että nainen olisi hyvä olla.

Bobby Jindal, Louisianan kuvernööri

+ Intialaista syntyperää, etninen monipuolisuus voisi olla yksi keino vastata Obaman historiallisuuteen.
+ Ehtinyt saada aikaan vaikka mitä vaikkei ole vielä edes nelikymppinen. Yksi monista "uudeksi Reaganiksi" suitsutetuista.
- Jos demokraatit ovat mitenkään voittamassa Lousianan, vaalit on jo hävitty.

Tim Pawlenty, Minnesotan kuvernööri

+ McCainin tukija jo alusta alkaen.
- Kenties liian liberaali.
- Nuori ja kokematon.
- Minnesota on todennäköisesti republikaaneille menetetty tapaus.
- Enemmän hyötyä tyypillisesti sinisen Minnesotan kuvernöörinä.

Condoleezza Rice, George W. Bushin turvallisuusneuvonantaja ja ulkoministeri

+ Musta ja nainen.
+ Ollut kiinnostunut tehtävästä aktiivisesti itse.
+ Toisi Irakin etualalle talouden alennustilan sijaan, ja McCainin vahvuus on nimenomaan ulkopolitiikassa, ei taloudessa.
- Musta ja nainen.
- Ollut kiinnostunut tehtävästä aktiivisesti itse.
- Aivan liikaa Irak ja Bush -painolastia.

Mitt Romney, entinen Massachusettsin kuvernööri, presidenttiehdokas

+ Rauhoittelisi puolueen perinteistä bisnesrepublikaanien siipeä. Kokemusta jo kampanjoinnista, kansallisesti tunnettu.
+ Tietyllä tapaa karismaattinen.
- Joutui muuttamaan mielipiteitään melkoisesti päädyttyään Massachusettsin (yksi liberaaleimmista osavaltioista) kuvernöörin paikalta presidenttiehdokkaaksi.
- Keinotekoisen oloinen.

Mark Sanford, Etelä-Carolinan kuvernööri

+ Vakuuttava historia siltarumpuprojektien alasampujana ja osavaltion budjetin pienentäjänä.
+ Etelä-Carolina voi kaivata pönkittämistä, jos Obama saa mustat äänestäjät mobilisoitua yhtä tehokkaasti kuin esivaaleissa.
- Ei ole ilmeisesti kovinkaan kiinnostunut tehtävästä.
- Jotkin osavaltiotasolla tehdyt päätökset voivat olla liikaa esimerkiksi kristitylle siivelle.

Obama: turvallinen valkoinen mies vai lisää muutosta?

Obaman valikoima on McCainin vastaavaa paljon laajempi, sillä republikaaneissa on paljon Bushin hallintokauden aikana leimaantuneita henkilöitä, jotka olisivat myrkkyä vaalien kannalta. Demokraatit taas ovat laajentaneet asemiaan monissa va'ankieliosavaltioissa ja kongressissa, ja esivaaleissakin ehdokaskaarti oli aivan eri luokkaa.

Joe Biden, senaattori Delawaresta

+ Kokenut kampanjoija, moninkertainen presidenttiehdokas.
+ Pitkä kokemus ulko- ja turvallisuuspolitiikassa senaatin valiokunnissa.
+ Valkoinen mies.
- Suu on melkoinen sammakkogeneraattori.
- Onko sittenkään hyvä kampanjoija, moninkertainen presidenttiehdokas.
- Senaattori.
- Delaware on voitettu jo.

Phil Bredesen, Tennesseen kuvernööri

+ Kuvernööri, valkoinen mies. Konservatiivinen demokraatti etelästä tasapainottamaan liberaalia pohjoisesta.
- Tennessee olisi silti melko varmasti menetetty tapaus.

Tom Daschle, entinen senaattori Etelä-Dakotasta

+ Vahva Obaman tukija alusta alkaen, sai tämän alunperin lähtemään ehdolle.
+ Paljon kokemusta senaatin vähemmistön johtajana.
- Vaimo on lobbari, mikä olisi ongelmallista Obaman antilobbariretoriikan kannalta.
- Senaattori, tosin entinen.

Russ Feingold, senaattori Wisconsinista

+ Tehnyt yhteistyötä republikaanien, erityisesti McCainin kanssa, senaatissa. Lisäksi kampanjarahoituksen reformi on lähellä sydäntä, nämä tukisivat Obaman viestiä.
+ Wisconsin voisi kaivata hiukan pönkittämistä.
- Kieltäytynyt presidentiksi pyrkimisestä, haluaa keskittyä senaattiin, avioero ongelmallinen.
- Senaattori.

John Edwards, entinen senaattori Pohjois-Carolinasta, presidentti- ja varapresidenttiehdokas

+ Kaikki tuntevat vuosien 2004 ja 2008 kampanjoiden ansiosta.
+ Valkoinen mies etelästä.
+ Voisi auttaa tuomaan Pohjois-Carolinan mustien äänestysaktiivisuuden ohella.
- Senaattori, tosin entinen.
- Kaksi epäonnistunutta kampanjaa alla.
- Halunnee jäädä kotiin kuolemansairasta vaimoaan hoitamaan.

Tim Kaine, Virginian kuvernööri

+ Virginiasta on tullut uusi vaa'ankieliosavaltio.
+ Valkoinen mies etelästä, kuvernööri.
- Tarvitaan enemmän siellä missä on.
- Vastustaa kuolemantuomiota, mutta on antanut neljän teloituksen tapahtua virkakaudellaan.
- Vastustaa aborttia. Erittäin huono juttu, kun yritetään saada naisdemokraatteja takaisin Clintonin jäljiltä.
+- On annettava pisteitä katolilaiselle poliitikolle, joka vastustaa sekä aborttia että kuolemantuomiota.

Janet Napolitano, Arizonan kuvernööri
Kathleen Sebelius, Kansasin kuvernööri

+ Naisia, punaisten osavaltioiden kuvernöörejä.
- Nainen, joka ei ole Hillary, voi aiheuttaa vastareaktion Clintonin kannattajilta. "Jos nainen kelpaa niin miksei Hillary?" "Ovatko kaikki naiset samanlaisia, Obama?"
- Arizona menetetty tapaus, McCain on sieltä peräisin. Kansas samaten on jo menetetty.

Sam Nunn, entinen senaattori Georgiasta

+ Kokenut demokraatti etelästä, valkoinen mies.
+ Ulkopolitiikan asiantuntija.
- Vanha. Joutuisi vaihtoon 2012.
- Senaattori, tosin entinen.

Bill Richardson, New Mexicon kuvernööri, entinen energiaministeri

+ Latino. Latinoäänten kerääminen on ollut Obamalle hiukan vaikeaa.
+ Suosittu kuvernööri va'ankieliosavaltiosta.
+ Kokemusta hallituksessa toimimisesta Clintonin kaudelta.
- Musta ja latino samalla kertaa voi olla liikaa. Tosin Dave Chappellea lainaten, se ainakin ajaisi pois rasistit Obamaa salamurhaamasta, koska sitten tilalle tulisi herra paratkoon latino.
- Oli tärkeä osa Clintonin siipeä, kunnes ilmoitti tukevansa Obamaa kesken Wright-kohun, minkä johdosta häntä haukuttiin petturiksi. Clintonin tukijoille hänen nimittämisensä voisi olla punainen vaate.

Brian Schweitzer, Montanan kuvernööri

+ Valkoinen kuvernööri Montanasta.
+ Kuvailtu "valkoiseksi Obamaksi", mutta maanläheisempi, tosin ei ihan niin karismaattinen.
+ Nopeaälyinen ja hyvä puhuja.
+ Voisi antaa Montanan demokraateille ja vaikuttaa välillisesti moneen muuhun lännen va'ankieliosavaltioon, kuten Coloradoon, Nebraskaan ja New Mexicoon.
+ Työskennellyt maaperätutkijana Lähi-Idässä, puhuu sujuvaa arabiaa. Voisi olla mielenkiintoinen valttikortti siihen suuntaan.
- Montanasta saa vain kolme valitsijamiestä.
- Schweitzerin varamies on republikaani.
- Suhteellisen kokematon.

Mark Warner, entinen Virginian kuvernööri

+ Keskitien demokraatti etelän va'ankieliosavaltiosta Virginiasta.
+ Kokemusta kuvernöörinä.
+ Valkoinen mies.
- Ennakkosuosikki viemään toisen Virginian senaattipaikoista demokraateille, eikä uusia senaattipaikkoja ole puolueella koskaan liikaa.

Jim Webb, senaattori Virginiasta

+ Keskitien demokraatti etelän va'ankieliosavaltiosta Virginiasta.
+ Valkoinen mies.
- Senaattori.
- Kyseenalaisia mielipiteitä naisten kyvykkyydestä palvella armeijassa.
- Kuten Mark Warnerinkin kohdalla, demokraattisenaattoreita ei koskaan ole liikaa.

Kaukaa haetut

Michael Bloomberg, New Yorkin pormestari

+ Keskitien kulkija, toiminut sekä demokraateissa että republikaaneissa. Kannattanut yhteistyötä puoluerajojen yli.
+ Käynyt salamyhkäisiä neuvotteluja Obaman kanssa.
- Vaihtoi republikaaniksi lähinnä voidakseen helpommin voittaa pormestarinvaalit.
- Aika kevyttä sarjaa poliittisen kokemuksen puolesta, lähinnä rikas liikemies.

Wesley Clark, kenraali ja entinen presidenttiehdokas

+ Ulkopolitiikan kannalta hyvä vastaveto McCainin kokemukseen ja sotilasuraan.
+ Clintonin siiven edustaja ja Clintonien vanha ystävä, saattaa auttaa tuomaan Clintonin äänestäjiä takaisin.
- Sotilasuralta kuiskaillaan jääneen nurkkiin kaikenlaisia mörköjä.
- Kampanja lässähti täysin vuonna 2004.
- Liian sitoutunut Clintoniin, voi ajaa pois Obaman tukijoita.

Al Gore, entinen varapresidentti

+ Demokraattien suuri nimi.
+ Kokemusta on.
- Lisää kausia varapresidenttinä? Miksi ihmeessä?
- Nauttii roolistaan sitoutumattomana puoluevanhimpana.
- Sitoutumaton asema auttaa puskemaan läpi ilmatonmuutosagendaa.

Ei ikinä, ei missään nimessä

Chuck Hagel, Lincoln Chafee, republikaaneja

- Tiettyjen liberaalien republikaanien nimiä on väläytelty mahdollisuuksina. Republikaani varapresidenttiehdokkaana demokraattiehdokkaan rinnalla ei kuitenkaan toimi nykyään samalla tavoin kuin se on saattanut toimia joskus toistasataa vuotta sitten. Presidentin puolueen vaihtuminen presidentin kuollessa tai erotessa olisi melkoinen shokki poliittiselle järjestelmälle, ja jo sen vaara ajaisi äänestäjiä pois. Toisaalta useimpia republikaaneja ei vähempää voisi kiinnostaa se, että joku RINO (Republican In Name Only) on Obaman mukana.

John Kerry, Hillary Clinton, senaattoreita

- Liian kehäraakkeja, liberaaleja senaattoreita pohjoisesta. Molemmilla takana kirvelevästi hävityt kampanjat.
- Molempia tarvitaan enemmän nyt senaatissa, missä heillä olisi joka tapauksessa enemmän valtaa ja painoarvoa.
- Clintonin valitsemista vastaan erityisesti painavat monet syyt, tässä niistä tärkeimmät.

1. Hillaryn mukana tulisi Bill sekä kampanjoimaan että itse Valkoiseen taloon. Kaksi presidenttiä per Valkoinen talo on jo ihan liikaa.
2. Billin talousasioihin on kertynyt kaikenlaisia sotkuja vuoden 2000 jälkeen, ja ne kaikki kaivettaisiin esiin.
3. Republikaanit vihaavat Clintoneja yli kaiken, ja he haittaisivat myös sitoutumattomien äänten keräämistä.
4. Hillaryn lausunnot Obamasta tarjoavat jo muutenkin republikaaneille liikaa ammuksia.
5. Nimi Clinton ei herätä ajatuksia muutoksesta tai Washingtonin valtarakenteiden rikkomisesta. Clintonin äänestäminen olisi Obaman äänestäjille kova pala.

Ketkä sitten?

Ketkä sitten ovat luultavimmat varapresidenttiehdokkaat? Ehdokkaat on yleensä löydetty aika yllättävistä paikoista, eikä niitä yleensä ole kyetty juuri ennakoimaan. Esimerkiksi Dick Cheney oli alunperin johtamassa komiteaa, joka etsi George W.:lle varapresidenttiehdokasta, kunnes Bush päättikin pyytää Cheneytä itse tehtävään.

Republikaanien puolella valikoima on kuitenkin paljon köyhempi kuin demokraateilla, aivan kuten presidenttiehdokkaidenkin kohdalla. Bobby Jindal voisi olla hyvä nuorekas vastapaino McCainin vanhuudelle, ja hän on puolueen nouseva tähti. Jindal, Barbour ja kenties Romney ovat mielestäni kolme parasta McCainin vaihtoehtoa, mikä kertoo lähinnä puolueen alennustilasta.

Obamalla on taas varaa valita vaikka mistä. Oma suosikkini olisi Brian Schweitzer, moniosaaja Montanasta. Hän edustaa juuri sellaista sanomaa, jota Obamakin on käyttänyt kampanjoidessaan, mutta hän on kuitenkin turvallisen valkoinen. Hän pitää myös pyssyistä, mikä lisäisi republikaanien tuntemaa vetoa Obamaa kohtaan. Jos analystit ovat sitä mieltä, että vastareaktiota ei tulisi, Kathleen Sebelius tai Janet Napolitano olisivat myös hyviä vakuuttavia vaihtoehtoja. Näiden ohella myös Bill Richardson voisi tuoda kaivattua kokemusta, parantaa asemia latinojen suhteen ja vahvistaa edelleen Obaman sanomaa.

On kuitenkin aika epätodennäköistä, että McCain tai Obama päätyvät juuri yhteen näistä seitsemästä nimestä.

Amerikkalaiset tuntuvat ainakin olevan sitä mieltä, että jo riittää:



Obaman murskavoitto Pohjois-Carolinassa kuun alussa antoi medialle lopultakin luvan alkaa puhua siitä, miten täydellisen toivoton Clintonin tilanne on. Clintonin maanvyörymä Länsi-Virginiassakin viime tiistaina 13. päivä johtui lähinnä siitä, että köyhästä osavaltiosta ovat kaikonneet kaikki nuoret paremmille työmarkkinoille, ja jäljelle jääneet ovat puhdasta punaniskastereotypiaa. John Edwards, valkoinen mies Pohjois-Carolinasta, sai seitsemän prosenttia äänistä!

Länsi-Virginian tappion sitä paitsi kumosi täydellisesti ajoitettu John Edwardsin loikkaus Obaman kelkkaan, tilaisuudessa joka järjestettiin Michiganissa. Tämä on ollutkin Obaman teemana viime aikoina: paitsi että Clintoneita viedään mediapelissä kuin puolen litran mittaa, on Obama alkanut kampanjoida ahkerasti osavaltioissa, joista kamppaillaan John McCainin kanssa syksyllä. Tänäänkin Obama tulee juhlimaan ehdotonta enemmistöään vaaleilla valituissa delegaateissa Iowasta, jonka uskotaan muuttuvan siniseksi tänä vuonna.

Toki Obama on käynyt edeltävällä viikolla myös Oregonissa, jossa hän on ollut mittavassa johdossa jo pitkään, ja se näkyi:



Portlandissa häntä katsomaan tuli 75 000 ihmistä. John Kerry vuonna 2004 houkutteli paikalle saman verran, mutta silloin varsinaisiin vaaleihin oli viisi päivää jäljellä. Nyt mennään vasta esivaaleja.

Tänään on toki myös Kentuckyn esivaali, mutta se on käytännössä vain Länsi-Virginialle jatko-osa. Delegaattien suhteen päivä lienee tasapeli kuten 6. päiväkin, mutta Clintonille se ei tietenkään riitä. Ainoa pieni ongelma on se, että Oregonissa äänestetään puhtaasti postitse, joten sieltä ei saa oikein ovensuukyselytuloksia. Kun otetaan myös osavaltioiden suhteellinen sijainti huomioon, se taas tarkoittaa että Oregonin voittaja julistetaan paljon myöhemmin kuin Kentuckyn, mahdollisesti myöhään yöllä.

Obama on myös melkein päivittäisten uusien superdelegaattiensa avulla mennyt tässäkin sarjassa Clintonin edelle. Yksi mielenkiintoinen uusi tukija on Robert Byrd, ikivanha etelän demokraatti, joka on ollut aikanaan Klu Klux Klanin jäsen. Niin ne ajat muuttuvat.

Lisäksi Obaman taakse valunee kongressista huomattava määrä superdelegaatteja edustajainhuoneen puhemiehen Nancy Pelosin ohella, kun 31. päivä Democratic National Committeen sääntökomitea kokoontuu. Se päättää, mitä Michiganin ja Floridan delegaateille tehdään, eikä niitä luultavasti lasketa.

Vaikka ne jaettaisiinkin Clintonin ja Obaman kesken äänestysten mukaan (Edwardsin ansiosta Obamalle voidaan laskea Michiganin sitoutumattomat äänet, Obamahan ei ollut ehdolla siellä), ei Clinton saa sieltäkään kehitettyä delegaattienemmistöä itselleen. Nämä superdelegaatit kun ovat sitoutuneet tukemaan ehdokasta, jolla on valittujen delegaattien enemmistö, ja jos Michigania ja Floridaa ei lasketa, se on Oregonin jälkeen varmasti Barack Obama.

Obama onkin sovitellut harteilleen jo tyylikkäästi puolueensa ehdokkaan viittaa. Hän on ottanut jo tiukasti yhteen republikaanien kanssa turvallisuus- ja ulkopolitiikkakysymyksissä, sen jälkeen kun Bush oli Israelin parlamentissa Knessetissä laukonut, että demokraatit ovat kuin Hitleriä toisen maailmansodan alla tyynnytelleet valtionpäämiehet.

Paitsi että Hitlerin vaatimuksiin suostuminen Münchenissä vuonna 1938 saattoi antaa liittoutuneille, varsinkin Britannian ilmavoimille, arvokasta aikaa varautua suursotaan, on ylipäätään melkoinen faux pas lähteä ulkomailla, presidentin virkaa edustaessaan, tekemään sisäpoliittisia hyökkäyksiä oman maan suuntaan. McCain liittyi kuoroon, ja demokraatit paheksuivat paitsi presidentin aseman väärinkäyttöä, myös tietenkin demokraattien kannan leimaamista niin absurdein sanankääntein. Obaman oma vastaus oli puolituntinen lehdistötilaisuus, jossa hän teilasi "Bushin-McCainin linjan" totaalisesti vaarallisena ja riskialttiina.

Tässä on nähtävissä selvästi pesäeron tekeminen vuoteen 2004, jolloin demokraattien reaktiot hyökkäyksiin turvallisuuskysymyksissä olivat paljon hillitympiä, mikä antoi republikaanien hallita narratiivia ja antoi heidän esiintyä ehdottomina auktoriteetteina aihealueella. Obamakin tuntuu olevan elementissään, kun hänellä on purtavanaan oikeita näkökantaeroavaisuuksia, eikä hänen tarvitse kohdella John McCainia samalla lailla silkkihansikkain kuin hänen oli kohdeltava Hillary Clintonia.

Edessä on erittäin mielenkiintoinen kesä ja alkusyksy. Nyt odotetaan vielä, koska Clintonin kampanjasta päästetään virallisestikin ilmat pois. Todennäköisin aika sille alkaa tänään, kun Oregonin äänet on laskettu, ja odotan Clintonin ilmoitusta kisasta pudottautumisesta alkaen huomisesta Suomen aikaa. Aikaväli on kuitenkin vielä pari viikkoa pitkä, sillä Clinton voi myös venyttää kampanjansa aina kesäkuun 3. päivään asti, jolloin vihoviimeiset esivaalit, joissa jaetaan vielä pari hassua delegaattia, pidetään.

Sen jälkeen Clintonilla ei ole enää sitäkään argumenttia, että kaikkien pitää saada vaikuttaa prosessiin. Se, miten innokkaasti hän antaa tukensa Obamalle, antaa osviittaa siihenkin miten helppoa Obaman on haalia takaisin puolueeseen Clintonin äänestäjät.

Täytyy nyt kuitenkin muistaa että sekä Obama että Clinton ovat tasoissa McCainin kanssa kyselyissä, vaikka puolue on katkerasti jakaantunut kahtia. Vuonna 2004 Kerry hävisi vaalit hiuksenhienolla marginaalille Bushille, jolla oli meneillään sota, joka ei ollut muuttunut aivan vielä täydelliseksi katastrofiksi. Nyt republikaaneilla on albatrossinaan Bushin kahdeksan vuotta, jotka Obama on jo alkanut sitoa myllynkiveksi McCainin kaulan ympärille, ja Obama itse on ehdokkaana paljon säteilevämpi ja innostavampi kuin harmaa valkoinen miessenaattori Massachusettsista.

Kielikuvia alkaa olla tekstissä jo sen verran liikaa, että on parasta vain painaa "lähetä".

Otsikko oli liian hyvä jätettäväksi varastamatta The Daily Show'sta.

En ole kirjoittanut yli kuukauteen esivaalitilanteesta, mutta siihen on ollut syynsä. Se ei ole kuitenkaan ollut mikään henkilökohtainen juttu, vaikka tenttejä ja sairastelua ynnä muuta onkin ollut - ei vain ole ollut oikein kirjoitettavaa. Tämäkin teksti tulee olemaan hiukan vanhan kertausta.

Esivaalin etenemistä voi kerrata myös katsomalla tämän mainion videon, joka on tehdä blogini kokonaan tarpeettomaksi. Kiitos linkistä xuenaylle.

***

Olennaisinta on kuitenkin tämä: Clintonin tilanne ei ole muuttunut maaliskuun alusta minnekään: hän ei edelleenkään voi mitenkään realistisesti tai todennäköisesti viedä valittujen delegaattien enemmistöä. Olen jo puinut sitä, miksi tämä on niin olennaista - valittujen delegaattien enemmistön yli käveleminen olisi demokraateille täysi itsemurha.

Tietysti yhdysvaltalainen - ja osittain kansainvälinenkin - media haluaisi antaa olettaa muuta, mutta mitään odottamatonta tai yllättävää ei ole tapahtunut. Clinton voitti Pennsylvaniassa, mutta Clintonin odotettiin koko ajan voittavan Pennsylvaniassa. Clinton voitti Pennsylvaniassa, mutta nettosi sieltä niin vähän delegaatteja, että Obaman johto ei ole kaventunut nimeksikään. Clintonin oli pakko voittaa Pennsylvaniassa, tietysti, johtuen juuri siitä että hänen odotettiin voittavan siellä.

Päinvastoin, Obama on ripotellut melkein päivittäin uusia superdelegaatteja riveihinsä, ja tässä kampanjat ovat tuntuneet käyvän suorastaan jonkinlaista kissa ja hiiri -leikkiä. Pari päivää sitten Clinton ja Obama toivat julkisuuteen useita heitä nyt avoimesti tukevia uusia superdelegaatteja, ja aina kun Clinton tuli sen päivän saldossa tasoihin, Obaman kampanja nappasi varastostaan uuden.

Tämä paitsi antaa Obamalle julkisuudessa kuvan etenevästä kampanjasta, se myös torjuu Clintonin väitteet hänen edistymisestään, ja kaventaa samalla Clintonin johtoa päivittäin. Lisäksi Obaman kampanjan valmius vetää hatusta superdelegaatti milloin tarve vaatii vihjaa, että niitä on Obamalla takataskussa enemmänkin odottamassa oikeaa hetkeä.

***

Esivaalin tilannehan on nyt matemaattisesti kutakuinkin seuraavanlainen. Vaikka Clinton voittikin Pennsylvanian, oli se tavallaan kuolinisku hänen kampanjalleen, koska jaossa on nyt paljon vähemmän vaaleilla valittavia delegaatteja kuin ennen Pennsylvanian esivaaleja. Pennsylvaniassa jaettiin noin 150 delegaattia, ja jäljellä jaettavana eri kisoissa on enää 450 delegaattia, kun Clintonin matka Obamaan on 150 delegaattia, muistaakseni kun lasketaan mukaan jo superitkin, joita Clintonilla on yhä toistakymmentä enemmän. En jaksa katsoa tarkkoja lukuja, varsinkin kun joka sivustolla tuntuu olevan omat näkemyksensä, mutta nämä ovat ne numerot joissa parahultaisesti pyöritään.

Toisin sanoen, tullakseen tasoihin, Clintonin täytyisi saada noin kaksi kolmasosaa jäljellä olevista delegaateista päästäkseen Obaman kanssa tasoihin. Ei siis kahta kolmasosaa äänistä, mikä on jo sinänsä realistisesti puhuttuna mahdotonta, vaan kahta kolmasosaa delegaateista. Jo useaan kertaan puitu demokraattien delegaattijärjestelmä tekee tällaisesta jaosta niinikään realistisesti puhuttuna mahdottoman, ja tällöin Clinton vasta olisi nipin napin tasoissa Obaman kanssa!

Aika käy muutenkin vähiin, sillä nyt heti tiistaina kuudes päivä on Indianan ja Pohjois-Carolinan esivaalit, joissa jaetaan muistikuvani mukaan noin 200-250 delegaattia yhteensä, joista selvästi yli puolet Pohjois-Carolinasta. Pohjois-Carolinassa Clinton on kyselyiden mukaan ottanut Obamaa vähän kiinni viimeaikaisten ongelmien, joihin palaan pian, vuoksi, mutta Clintonin voitto ei näytä mitenkään todennäköiseltä. Tällöin noin 100-150 delegaattia olisi taas pois jo saatavilla olevista, ja Obama saa niistä varmasti ainakin puolet, melko varmasti enemmän kuin Clinton.

Clintonin marginaali Pennsylvaniassa ei ollut edes tarpeeksi saadakseen hänet iskuetäisyydelle yhteenlasketuissa yksittäisissä äänissä (ns. "popular vote"), joka mittarina on sekin naurettava. Siihen palaan myöhemmin, kun kirjoitan Clintonin kampanjan edesottamuksista. Ne ansaitsevat oman tekstinsä.

Eli siis 6. toukokuuta jälkeen delegaatteja on jaossa enää parisataa, eikä Obaman johto sinä päivänä luultavasti kavennu yhtään minnekään. Vaikka Clinton voittaisikin Indianan, sieltä saa vähemmän delegaatteja, joten osavaltiot vähintään kumoavat toisensa, mutta Obaman johto voi kasvaakin.

Tämän jälkeen Clintonin siis täytyisi saada melkein kaikki jäljellä olevat delegaatit. Tämä olisi kuollut tyttö, elävä poika -skenaario - Obaman täytyisi kärähtää sängystä jommankumman kanssa, jotta hän kadottaisi sellaisen johdon. Kisa on ollut oikeastaan paketissa jo supertiistain jälkeen, kun Obama onnistui silloinkin vain kasvattamaan delegaattijohtoaan, vaikka olosuhteet olivat voimakkaasti tunnetun koneistoehdokkaan puolella.

***

Valitettavasti Pennsylvaniaa edelsi yli kuukauden pituinen ajanjakso, jonka aikana ei ollut ainuttakaan esivaalia. Tätä pelättiin jo etukäteen, ja hyvästä syystä - mediassa Obamaa on nimittäin riepoteltu, varmaankin hänen turvallisen johtonsa vuoksi, ankarasti koko sen ajan. Tänä aikana on kielenkäyttöön tullut uusi sana, nontroversy (non-controversy), kuvaamaan näitä yrityksiä heittää mutaa Obaman niskaan.

Kaiken tämän aikana John McCain on tietysti nauttinut koskemattomuudestaan, koska ketä nyt kiinnostaisi se, että hänen mielestään Irakissa voitaisiin olla vielä vaikka sata vuotta, vaikka se maksaisikin triljoonia dollareita ja tuhansia ihmishenkiä. Obaman kampanjalla onkin tehtävää sen jälkeen, kun Clinton on viimein jättäytynyt kisassa, maalatakseen McCainin kunnolla Bushin politiikan jatkajaksi. Se kyllä luultavasti onnistuu. Pitää nyt kuitenkin muistaa, että Obama ja Clinton ovat kyselyissä tilastollisessa tasatilanteessa McCainin kanssa, vaikka demokraateilla on edelleen meneillään verinen ja katkera esivaalitaistelu.

Mutta ne nontroversyt! Niiden kärjessä on ollut ylitse muiden pastori Jeremiah Wright, jonka titteli Reverend on lainaotsikon taustalla. Youtuben kautta maailmalle levisi kuvamateriaalia hänen saarnoistaan, joissa hän syytti Yhdysvaltoja AIDSin keksimisestä (aika foliohattua vaikka muistaisikin Tuskegeen) ja manasi että syyskuun 11. päivän terrori-iskut on vain Yhdysvaltain satoa sen toimista Lähi-Idässä. Jälkimmäinenkään ei ole niin kovin ihmeellistä, mutta ilmeisesti kriittistä oli se, että sen sanoi musta pastori. Kun valkoiset pastorit, jotka ovat olleet republikaanien kulmakiviä vuosikymmeniä, syyttivät Yhdysvaltojen vapaamielistymistä hurrikaani Katrinasta tai jopa syyskuun 11. päivästä, on vain naureskeltu että nuo nyt ovat vain tuollaisia.

Obama selvisi ensimmäistä Pastorgatesta pitämällä Yhdysvaltain rotupolitiikasta ja -kulttuurista kiitellyn ja historialliseksi kutsutun kolmevarttisen puheen, mutta viime viikolla Wright tuli täysin omine voimineen julkisuuteen ja alkoi kiertää puheohjelmissa ja kaikenlaisissa yleisötilaisuuksissa jatkamassa samalla linjalla. Obaman oli tällä kertaa pakko sanoutua irti Wrightin puheista täysin, mikä tietysti sai median pohtimaan ankarasti, että tekikö Obama oikein heittäessään Wrightin "bussin alle", kuten sanonta Yhdysvalloissa kuuluu.

Clinton on tietysti käyttänyt tätä hyväkseen ja yrittänyt maalailla kuvaa Obamasta, jota valkoinen mies ei suostu äänestämään hänen pastorinsa mielipiteiden perusteella.

Ennen Wrightin toista tulemista merenpohjaan iskeydyttiin kuitenkin ABC:n Pennsylvaniassa järjestämässä vaaliväittelyssä, jossa moderaattorit toivat kaiken mahdollisen loan ja kaikki mahdolliset nontroversyt edellisiltä viikoilta puheeksi. Kuvaavaa on, että kun väittelyä oli käyty lähemmäs tunti, otettiin ensimmäinen kysymys jostain tärkeästä, taloudesta, ja vielä saattelusanoin "ykköskysymys monen äänestäjän mielessä on talouden nykyinen tila". Vai niin.

Tässä väittelyssä vielä kaiken kukkuraksi Obamaan yritettiin yhdistää Clintonin toimesta Hamas, joka on varovaisesti ilmoittanut olevansa myöntyväisellä kannalla Obamaan kohtaan, hän kun haluaa käydä jonkinlaista dialogia USA:n vastustajienkin kanssa. Kammottavaa! McCain on tarttunut Hamasiin aika ahkerasti omassa Obaman-vastaisessa kampanjoinnissaan. Republikaanithan haluavat tietysti Clintonin ehdokkaaksi häviämään vaalit, tästä kertoo myös paljon manattu Operaatio Kaaos, konservatiivisen radioäänen Rush Limbaugh'n juonima kampanja Clintonin äänestämiseksi avoimissa esivaaleissa.

Vielä tämän lisäksi Obama yritettiin yhdistää erääseen Weather Underground -liikkeen terroristiin, joka on istunut samassa johtokunnassa Obaman kanssa joskus jossain, tai jotain sellaista. Ja tämä kyseinen terroristihan oli aktiivinen silloin, kun Obama oli vasta pieni lapsi.

***

Koska tämä sirkus sitten oikein loppuu? Näillä näkymin Obamalla on varmasti enemmistö, eli yli puolet, vaalilla valittavista delegaateista 20.5. esivaalien jälkeen, jolloin Obama todennäköisesti vielä samalla voittaa hyvällä marginaalilla Oregonin. Tämä lienee ratkaiseva hetki, ellei Obama tyrmää Clintonia jo 6.5. voittamalla Indianan ja Pohjois-Carolinan tai Pohjois-Carolinan todella vakuuttavalla marginaalilla. Tällöin superdelegaatit voivat alkaa lipua Obamalle joukolla, koska Obamalla on täysin varmasti enemmistö valittavista delegaateista, eikä se tosiasia voi enää muuksi muuttua.

6. ja 20. toukokuuta ovat nyt siis ne kriittiset päivämäärät. Niiden jälkeen on vielä 3. kesäkuuta, jolloin pidetään vihoviimeiset esivaalit tässä helvetillisessä prosessissa. Puolueen täytyy saada yhdistyä ennen syksyn vaaleja, ja mitä pikemmin siihen päästään, sen parempi. Clinton täytyy kuitenkin puskea ulos kisasti ulkokultaisen legitiimisti, hänen kannattajansa kun ovat vielä siinä harhaluulossa että hän voi voittaa, ja jos Clinton ajetaan pois väkivaltaisesti superdelegaattien avulla ennen kuin on vielä vähänkin toivoa jäljellä, on vaarana että Clintonin äänestäjät jäävät murjottamaan koteihinsa vaalipäivänä.

Tosin, olisivat hekin varmaan tulleet ilman kommervenkkejäkin takaisin kotiinsa demokraattia äänestämään, nuo valkoiset keskiluokkaiset ja -ikäiset naiset. Korkeimpaan oikeuteen kuitenkin nimitetään luultavasti seuraavan presidenttikauden aikana monta uutta tuomaria, eikä Roe vs. Wade ole perustuslakiin kirjoitettu.

Käytin sitä, etten keksi sopivaa otsikkoa, tekosyynä sille, etten kirjoita, joten päätin olla antamatta tälle minkäänlaista otsikkoa.

Tarkoituksenani on muuten kirjoittaa joskus muustakin kuin Yhdysvaltain presidentinvaaleista, tämä on jotain mihin pitää keskittyä pian, koska minusta tuntuu siltä että yllättävän pian olen tilanteessa, jossa presidentinvaaleista ei enää yksinkertaisesti ole mitään sanottavaa pitkään aikaan.

Pelkäsin tätä kyllä jo siinä vaiheessa, kun Mississippin esivaalien jälkeen 11.3. edessä oli viikkojen ammottava tyhjyys ennen Pennsylvanian esivaaleja 22.4. Jenkkimedia huomasi saman ja keksi alkaa tehdä numeroa Mississippin äänestäjänumeroista, joiden mukaan mustista 90 prosenttia ja valkoisista vain parikymmentä prosenttia äänesti Obamaa.

Luvut eivät ole uusia, samanlainen jako on ollut esivaaleissa nähtävissä jo muissakin etelän rotujännitteiden repimissä osavaltioissa, joissa on paljon baptisteja, kuten Georgiassa ja Alabamassa. Tällaisissa osavaltioissa nyt vain on paljon rasismia ja konservatiivisia valkoisia äänestäjiä. Media kuitenkin päätti tehdä niistä numeron.

Näin pedatulle estradille sitten asteli Geraldine Ferraro, ja raahattiin pastori Jeremiah Wright.

Geraldine Ferraro on demokraattipoliitikko, joka on ollut ensimmäisenä naisena varapresidenttiehdokkaana vuonna 1984, kun Walter Mondale kävi häviämässä Ronald Reaganille. Sittemmin hänellä ei ole ollut kovin kummoista asemaa, senaattiin hän ei ole päässyt, eikä edustajainhuoneessa ole enää jaksanut palvella. Pahat kielet ovat sanoneetkin, että Ferraro pääsi ehdolle lähinnä koska oli nainen. Ferraro on itsekin myöntänyt tämän, ja myönsi sen uudemman kerran kun hän antoi eräälle nettisivulle haastattelua Hillary Clintonin kampanjan rahoituskomitean jäsenenä.

Mielenkiintoiseksi haastattelu kuitenkin muuttui, kun hän totesi, että Barack Obama on "onnekas" ollessaan musta, ja että hän ei olisi missä on tällä hetkellä, ellei hän olisi musta.

Siitähän se soppa sitten syntyi. Asiaa ei auttanut se, että Clinton kiisti Ferraron sanat aika laimein sanakääntein, tai se, että Ferraro lähti puolustelemaan itseään keskusteluohjelmiin pitkin eetteriä. Hän jopa puolustautui sanomalla, että hänen kimppuunsa käydään hänen sanojensa takia vain, koska hän onkin valkoinen. Lopulta hän lähti Clintonin kampanjan palveluksesta, mutta jätti jälkeensä tulikivenkatkuisen erokirjeen, ja se tietysti näytti huonolta, että Clinton ei ehtinyt itse potkia häntä pois.

Tämä vielä heijastui aikaisempaan tapaukseen, jossa Obaman kampanjan ulkopoliittinen asiantuntija Samantha Power oli saanut nopeasti kenkää kerrottuaan haastattelussa, että Clinton on "hirviö" viittauksena siihen, miten häntä ei tunnu saavan mitenkään ulos ehdokasmittelöstä.

Tapaus Ferraro näytti siis Clintonille aika rumalta, mutta taustalla tuntui piilevän aika pirullinen sivujuonne. Clinton on aktiivisesti heittänyt demokraattien mustaa äänestäjäkuntaa "bussin eteen", kuten Yhdysvalloissa on tapana sanoa, sen jälkeen kun se hylkäsi hänet Bill Clintonin ja muiden Clintonin kampanjan ihmisten kommenttien vuoksi jo tammikuun aikana.

Bill Clintonia on kuvailtu "ensimmäiseksi mustaksi presidentiksi", mutta tätä rotusuhteiden perintöä on hassattu ilmeisesti pyrkimyksenä poimia helppoja ääniä keskilännen osavaltioissa kuten Ohiossa, Kentuckyssa, West Virginiassa ja ennen kaikkea Pennsylvaniassa, missä rasismi on arkipäiväistä taloudellisten vaikeuksien ja kaupunkien ghettoistumisen myötä. (Kentuckyn, WV:n ja PA:n esivaalit ovat vielä edessä.)

Jotkut valkoiset äänestäjät varsinkin Pennsylvaniassa, kuullessaan Ferraron kommentit, voivat hyvinkin nyökytellä itsekseen, jos heidän lapsensakaan eivät ole päässeet yliopistoon, mikä on tietysti ollut affirmative actionin syytä. Heille ei ehkä tule mieleen, että osittain heidän ansiostaan olisi vielä vähän aikaa sitten tuntunut täysin käsittämättömältä, että musta mies jonka nimi on Barack Hussein Obama voisi olla kärkiehdokkaana Yhdysvaltain presidentiksi.

Tämä osaltaan vahvistaa näkemystäni, että Yhdysvaltain imago ulkomaillakin vahvistuisi Obaman myötä suunnattomasti. Clinton ei olisi ulkomailla minkäänlainen yllätys. Hän on kuitenkin valkoinen, eikä naisvaltionpäämiehissä länsimaissa ole enää mitään ihmeellistä. Etnisen vähemmistön edustaja valtionpäämiehenä sen sijaan olisi aika uutta ja ihmeellistä, mieleeni ei muistu länsimaista mitään vastaavaa, paitsi ehkä Kanadan quebeciläinen pääministeri Jean Chrétien.

Palataan kuitenkin Ferraroon ja rotukortin vinhaan pelaamiseen - Ferraro muuten syytti Obaman kampanjaa rotukortin pelaamisesta, kun Obaman kampanja syytti häntä rotukortin pelaamisesta. Buh?

Joka tapauksessa, kun Ferraro-kohu oli alkanut laantua, kaivettiin jostain esiin videomateriaalia pastori Jeremiah Wrightin saarnoista. Obama kuuluu chigagolaiseen lähinnä mustien suosimaan seurakuntaan, jossa on toisinaan hyvinkin voimakasta viestiä, jota ei voisi kuvailla hyvälläkään tahdolla isänmaalliseksi. Yhdysvalloissa, varsinkin poliittisten henkilöiden kohdalla, tämä on valtava tabu.

Obamasta on jo kuiskuteltu että hän on jonkinlainen mantshurian kandidaatti, kun netissä kiertää kuvakin jossa hän ei pane kättään sydämelle Pledge of Allegiancen aikana. Todellisuudessa muistaakseni kuvassa lauletaan kansallislaulua, jonka aikana kättä ei pidäkään panna sydämelleen, vaikka kuvassa taustalla muut ehdokkaat niin virheellisesti tekevätkin.

Toinen kohu syntyi, kun Obama kuvattiin jossain ilman rintapielessä olevaa Yhdysvaltain lipun muotoista pinssiä, mikö kirvoitti Obaman selittämään miten hänen isänmaallisuutensa on jotain enemmän kuin vain symboleita.

Kaikki tällainen voi alkaa vahingollisesti kasaantua, ja Wrightin puheet siitä, miten 9/11:kin oli "sitä, että Yhdysvallat niittää sitä mitä kylvää" ("Our chicken are coming home to roost"), ovat nyt nostattaneet metakan, joka on ollut ehkä Obaman kampanjan pahin kriisi. Puhuttiin jopa, että Obaman oli tehtävä jotain ehdokkuutensa pelastamiseksi, tai häntä alettaisiin pitää "radioaktiivisena" eli kelvottomana presidenttiehdokkaaksi.

Obama vastasi kriisiin tekemällä sitä, mitä hän osaa parhaiten, eli pitämällä puheen siitä, miten Yhdysvaltain pitäisi tarkastella pitkään ja hartaasti rotusuhteitaan ja keskittyä keskinäisen vihanpidon sijaan siihen, miten Washingtonissa rehottava lobbaajien ja urapoliitikkojen kulttuuri on kaikkien yhteinen todellinen ongelma. Ohiolainen terästyöntekijä menettää työpaikkansa, koska taloutta hoidetaan huonosti tai työt viedään Intiaan, ei sen takia että naapurin meksikolainen maahanmuuttaja vie sen häneltä.

Puhetta suitsutettiin mediassa kilpaa historialliseksi keskustelunavaukseksi, ja se tuntuu tehneen tehtävänsä. Obama ei suostunut heittämään pastoriaan bussin eteen, vaan totesi, että kuten miljoonat muutkin kirkossa käyvät amerikkalaiset, hän ei aina ole samaa mieltä pastorinsa kanssa. Katolilaiset, joiden kirkko on vaivihkaa hyväksynyt lasten hyväksikäytön, ovat varmaan asiasta samaa mieltä.

Jopa entinen presidenttiehdokas ja kuvernööri Mike Huckabee, ja tietyllä asteella myös John McCain, puolustivat Obamaa ja hänen pastoriaan. McCainilla on sitä paitsi omassa kaapissaan aivan eri luokan uskonnollisia luurankoja, kuten Jerry Falwell ja John Hagee. Falwellhan tunnetusti totesi, että Yhdysvallat kerjäsi 9/11:n iskuja sietämällä ateisteja ja homoseksuaaleja, joten olisi aika vaikeaa nähdä miten republikaanit uskaltaisivat lyödä Obamaa Wrightilla.

Sinänsä, Clintonin kunniaksi on sanottava että hän ei sentään lähtenyt aktiivisesti käyttämään "Pastorgatea" hyväkseen, mutteipa hän asettunut puolustamaan Obamaakaan ja tuomitsemaan tällaisen alatyylisen poliittisen strategian.

Nyt kun Obama selvisi kutakuinkin ehjin nahoin Wrightista - hän on alkanut jälleen kivuta kyselyissä. Ja mainion The Fieldin (suosittelen!) mainion Al Giordanon mukaan kaikki tämä puhe Obaman pastorista ja seurakunnasta on nyt rokottanut hänet muslimihuhuja vastaan.

Lisäksi esivaaleista jo pois jäänyt latinokuvernööri Bill Richardson on ilmoittanut tukevansa häntä, mikä on Obamalle suuri voitto, Richardson on nimittäin Clintoneiden vanha ystävä, ja on varmasti joutunut pahan paikan eteen. Hän on kuitenkin tärkeä latinoiden tuen kannalta, ja juuri se on Obamalta vielä puuttunut, ja Richardson pääsi vielä nokkelasti huomauttamaan, että maan vähemmistöjen väliset jännitteet eivät ole pelkästään mustien ja valkoisten välisiä. Latinot on unohdettu jonnekin, ja Richardson totesi tästä perspektiivistä, että Obaman puhe oli mullistava ja valoi uskoa häneen.

Richardsonin tuki saattaa olla myös tietynlainen signaali muille korkean luokan superdelegaateilla, että on tullut aika viheltää peli poikki ja tukea joukolla Obamaa, jotta Clinton saadaan pakotettua ulos kisasta. Tämän aika saattaa olla jo ennen Pennsylvaniaa, koska Clinton voittaa melko varmasti Pennsylvanian.

Hän ei saa sieltä tai muualtakaan mitenkään riittävästi delegaatteja saadakseen Obaman kiinni, mutta hän saisi sen luokan (pinnallisen) piristysruiskeen, että hän saattaisi raahata kampanjansa aina Denverin puoluekokoukseen asti. Ja kuten olen jo monta kertaa todennut, se tarkoittaisi vaalivoiton lahjoittamista republikaaneille. Clinton on saatava kisasta ulos, jotta Obamalla riittää aikaa tuoda hänen kannattajansa puolelleen.

Kaikeksi onneksi, kun liittovaltion vaalikomission lukujenkin mukaan Clintonin kampanja näkyy olevan melko lailla auki, valtamediakin on havahtumassa siihen todellisuuteen, että Clinton ei vaan voi enää voittaa, ei ainakaan jos hän haluaa että demokraateilla on toivoa vaalivoitosta syksyllä.

Viimeisin puheenaihe onkin Valkoisten talojen arkistojen avautuminen Clintonien ajalta, ja se miten Clintonin väitteet hänen ensimmäisenä naisena keräämästä kokemuksestaan ovat heiveröisempiä kuin on oletettukaan:



Toinen pinnalla oleva juttu on Yhdysvaltain ulkoministeriön tietokanta, jota uteliaat alihankkijoiden työntekijät ovat urkkineet. Aluksi ainoaksi uhriksi todettiin Obama, jonka tietoja on urkittu kolmella eri kerralla, mutta nyt myös Clintonin tietoja on kuulemma urkittu, ja samoin John McCainin. Kyseessä on siis lähinnä ulkoministeriössä yleensä vallitseva ongelma, joka tietysti ehkä parhaassa tapauksessa tuo keskusteluun pastoreiden ja hölynpölyn sijaan jotain varsinaista, kuten yhdysvaltalaisten alati kaventuvan yksityisyyden.

Blogaamistahtini on hidastunut huomattavasti. Tämä johtuu osittain siitä että opiskeleminen ja lautapelit ja kaieknlainen sellainen on vienyt aikaani, mutta osittain siitä että esivaaliprosessi on kestänyt jo kaksi kuukautta, joista kaksi viimeistä viikkoa ovat olleet aika tylsiä.

Tylsä on tietysti hyvä Obaman kannalta, koska se pitää hänet edellä. Joka kerta kun vaaliväittelyissä, joita pidettiin Wisconsinin jälkeen kaksi, Clinton on puhjennut pitkään saarnaan ja kinaan Obaman kanssa terveydenhuollosta, olen sulkenut nettistriimin ja mennyt tekemään jotain hyödyllistä - ja monet amerikkalaiset ovat reagoineet samoin. Ei tätä enää jaksa. Voisiko siitä Clintonista jo päästä eroon? Kylmä tosiasia on edelleen se, että naurettavimmissakaan skenaarioissa Clinton ei voi päästä Obaman edelle sitoutuneissa delegaateissa. Vain superdelegaatit voivat häntä auttaa, eivätkä ne sitä tee.

Päinvastoin, alkaa näyttää siltä että demokraattien johtohahmot ovat haistaneet ilmassa leijuvan väsymyksen ja pitkästymisen. Asiaa ei ole auttanut se, että Clinton on lähtenyt Obaman kimppuun raivoisasti monen rintaman strategialla. Clintonin kampanja sylkee televisiossa mainosta, josta on tehty niin monta parodiaa ja remixiä ettei alkuperäistä tahdo edes YouTubesta enää löytää.




Ja tässä Obaman vastine:



Kyselyidenkin perusteella terrorismin ja turvallisuushuolten esiin nostaminen on Clintonilta ollut luultavasti huono temppu, sillä Obamaan luotetaan näissä kysymyksissä paljon enemmän. Obama on kuitenkin kärsinyt kyselyissä menestyksiä viimeisten parin päivän aikana, mikä johtuu ilmeisesti sitkeästä huhusta, jonka mukaan Obaman kampanjan edustaja olisi kertonut kanadalaisille virkamiehille, että Obaman kanta Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimukseen NAFTAan on "vain puhetta". Tällainen iskee suoraan Obaman vahvuuteen, joka on hänen luotettavuutensa ja rehellisyytensä, ja se tuo ikävästi mieleen aikaisemman plagiarismikohun, joka sittemmin on kyllä ammuttu tehokkaasti kaikkialla alas.

NAFTA on ollut kipupiste molemmille ehdokkaille, sillä karkeasti yksinkertaistettuna NAFTAa pidetään Teksasissa hyvänä asiana mutta Ohiossa huonona. Clinton on kuitenkin leimautunut NAFTA-keskustelussa tiukemmin sen kannattajaksi, koska hän tuki sitä aviomiehensä presidenttikaudella äänekkäästi, mutta Obama on puolestaan ilmaissut haluavansa neuvotella sopimuksen uusiksi. Clinton haluaa samaa, mutta hänen riippakivenään ovat nuo 90-luvulla annetut lausunnot.

Kyselyiden trendit ovatkin nyt siis tehneet Ohiosta ja Teksasista melkoisen jännitysnäytelmän. Jännitettävän ei tosin ole todellakaan se, tuleeko Obamasta vai Clintonista puolueensa ehdokas, vaan siitä, kuinka pitkälle tämä rasittavaksi muuttunut esivaalitaistelu vielä oikein menee. Seuraava - ja viimeinen - iso osavaltio on Pennsylvania, ja sen esivaalit pidetään vasta huhtikuun 22. päivä. Uskaltaako demokraattien johto enää päästää esivaalit venymään sinne asti, kun Clinton tuntuu ottaneen omakseen poltetun maan taktiikan, jonka voi odottaa vain kiristyvän entisestään ja lopulta haittaavan Obaman mahdollisuuksia voittaa marraskuussa?

Ehkä juuri tämän takia on alkanut liikkua huhu, että Obamalla on takataskussa 50 superdelegaattia joiden on määrä tukea häntä yhdessä rysäyksessä myöhemmin tällä viikolla. Sellainen pommi vastaisi moninkertaisesti sitä delegaattimäärää, jolla Clinton voi ehkä parhaimmillaan ottaa Clintonia kiinni. Toisaalta media haluaa vain pitää Clintonin kyydissä ja on suorastaan palvonut maata hänen jalkojeen alla sen jälkeen kun Clintonin kampanja on alkanut valittaa siitä että media muka suosii Obamaa. Sitä paitsi venyvä esivaalikamppailu vain lihottaa politiikan toimittajien palkkapusseja.

Toivon kovasti että Obama voittaa Teksasin edes jonkinlaisella marginaalilla, jos ei äänimäärässä niin delegaateissa. Hänellä on tiukentuneista kyselytuloksista huolimatta siihen hyvät mahdollisuudet. Jos niin käy, Clinton on luultavasti ulkona kisasta ennen viikonloppua, vaikka hänen kampanjansa onkin yrittänyt väittää että Obaman pitäisi voittaa sekä Ohio että Teksas. Clinton on nyt selkä seinää vasten ja se seinä on luhistumassa hänen päälleen. Se selvinnee jo aamulla, tulosten pitäisi alkaa valua julkisuuteen vain pari tuntia tämän julkaisemisen jälkeen.

Nebraska, Louisiana, Washington, Neitsytsaaret, Maine, Democrats Abroad, Virginia, Maryland, Washington DC, Havaiji, Wisconsin. Supertiistain jälkeen Obama on voittanut kaikki listatut esivaalit tai vaalikokoukset ja repinyt Clintoniin superdelegaatit poislukien yli sadan ja ne mukaanlukien vähän alle sadan delegaatin eron. Obama on voittanut toistakymmentä vaalia tai kokousta yli tai melkein 60 %:llä prosentilla äänistä, Clinton on voittanut tasan yhden ja sekin oli Arkansas. Clinton ei ylittänyt 60 prosenttia edes Michiganissa, vaikka hän oli ainoa kärkiehdokas, joka oli varsinaisesti siellä ehdolla.

Clintonin kampanja on viimeistä tyrmäystä vailla, ja se on ilmeisesti tulossa Teksasissa ja Ohiossa. Clintonin olisi voitettava ne ja melkein kaikki loputkin esivaalit murskaavasti voidakseen tulla edes lähelle Obamaa sitoutuneissa delegaateissa. Tämä ei onnistu ellei Obama syö vastateurastamiaan vauvoja illalliseksi tämäniltaisessa vaaliväittelyssä. Ja kuten aikaisemmin olen sanonutkin, jos vaikka Clinton jotenkin onnistuisikin voittamaan ehdokkuuden, ei hän enää voi voittaa presidenttiyttä.

Nyt voi oikeastaan vain enää toivoa, että Clinton ei rimpuillessaan negatiivisten mainostensa ja hyökkäystensä kautta anna republikaaneille liikaa ammuksia varsinaisia vaaleja varten. John McCain tuntuu ainakin jo suhtautuvan Obamaan kuin demokraattien valittuun ehdokkaaseen, ja McCain ja Obama ovat jo ottaneet yhteen julkisesti puheidensa kautta.

McCain on esimerkiksi nostanut esille Obaman viime vuonna antaman sitoumuksen, jonka mukaan Obama presidenttiehdokkaana suostuisi kampanjoimaan vain julkisin varoin, jos republikaaniehdokas suostuisi samaan. Kyse olisi siis siitä, että kummallakin ehdokkaalla olisi vain tietty verorahoin myönnetty samansuuruinen varanto, jonka he saisivat käyttää kampanjointiin, eivät senttiäkään enempää.

Tämä olisi tietysti Obaman kannalta aika ongelmallista, koska demokraateilla on kahdeksan GWB:n vuoden jälkeen suunnaton etulyöntiasema rahankeräämisessä. Obama varsinkin on pystynyt rakentamaan hyvin laajan ja tuottoisan pienten lahjoittajien verkoston, jonka kautta on annettu jo satoja tuhansia lahjoituksia. Obaman rahoituspohjaa kuvaa parhaiten tilasto, jonka mukaan Clintonin lahjoittajista 90 prosenttia on antanut lain yhdelle henkilölle salliman maksimimäärän, 2300 dollaria esivaaleihin (presidentinvaalia varten saa lahjoittaa toiset $2300). Obamalla vastaava luku on kolme (3) prosenttia.

Se kuvaa hyvin myös sitä miten taloudellisessa ahdingossa Clinton tällä hetkellä on. Ilman voittoja ei tule oikein kiinnostusta eikä sitä myötä rahaakaan. Lisäksi Clintonin varsinainen rahoitus tulee lähinnä tietyltä klikiltä, joka on siis jo melkein kulutettu loppuun, kun taas hänen äänestäjäkuntansa ei innostu ehdokkaasta tarpeeksi antaakseen tälle rahaa, toisin kuin Obaman kannattajat.

Mutta takaisin McCainiin. McCain vanhana kettuna yrittää siis tällä tavalla hirttää Obamaa tämän omalla lupauksellaan, koska Obaman ei oikein mitenkään kannata suostua siihen. Republikaanit voisivat kuitenkin syytää rahaa ns. 527-organisaatioiden kautta, joista Obama taas on sanoutunut irti. 527:t ovat lain harmaalla alueella liikkuvia yhdistyksiä, jotka voivat käyttää niin paljon rahaa kuin vain mielivät poliittiseen kampanjointiin. Ne eivät saa puuttua suoraan ehdokkaisiin, mutta ne voivat tuoda esille "asiakysymyksiä" ja tätä kautta kyllä on aina keksitty keinot käydä vastustajan kimppuun. Ehdokkaat eivät saa tehdä suoraan yhteistyötä 527-organisaatioiden kanssa, mutta ei nyt kukaan ole niin typerä että jäisi siitä kiinni.

Obama onkin torjunut McCainin vaatimukset lähinnä vetoamalla siihen, että Obama sitoutui nimenomaan tekemään seikkaperäisen sopimuksen asiasta vastaehdokkaan kanssa. Obama voi aina sisällyttää siihen ehtoja, joita McCain ei voisi hyväksyä mutta joiden kieltäminen näyttäisi huonolta, kuten että julkisten varojen käytön ohella lahjoittajat voisivat antaa enintään $100 ehdokkaalleen. Tällä tavalla tavalliset ihmiset saisivat mahdollisuuden käyttää sananvapauttaan, mutta republikaanien suurlahjoittajat jäisivät käyttämättä. McCain joutuisi perääntymään ja temppu ampuisikin häntä itseään jalkaan.

Tämä McCainin pyörittely on kuitenkin jäämässä mediassa syrjään, sillä tänään torstaina on demokraattien vaaliväittely, ja New York Times julkaisi tänään artikkelin, jossa vihjataan, että McCainilla on ollut suhde lobbariin, jonka asiakkaat ovat hoitaneet asioitaan senaatin komiteassa, jossa McCain on ollut pj:nä. Lisäksi McCainin menneisyydessä on edelleen ns. Keating Five -skandaali, jossa häntä ja neljää muuta senaattoria epäiltiin lahjusten vastaanottamisesta kriisiytyneen pankin pelastamiseksi 80-luvun lopulla. McCainin lopullinen rooli tapauksessa jäi epäselväksi.

Tällaisen jäljiltä McCainin on vaikea esittää olevansa yhtä reformistinen ja eettisesti kestävä ehdokas kuin Obama, vaikka McCain onkin tehnyt demokraattisenaattori Feingoldin kanssa yhteistyötä kampanjarahoitusreformin saralla. Feingold muuten tukenee luultavasti osavaltionsa Wisconsinin mukana Obamaa lähipäivinä.

Tärkeintä on nyt, että Clinton, joka on sitonut kampanjansa voittoihin sekä Teksasissa että Ohiossa, häviäisi edes Teksasin. Vaikka hän tuskin voi enää ottaa Obamaa kiinni delegaateissa, on kaikkien osapuolten kannalta parempi että Clinton saadaan siivottua pois areenalta hyvissä ajoin, jotta voidaan alkaa keskittyä varsinaiseen presidentinvaalikampanjaan.

On aika käsittämätöntä, miten Clintonin kampanja on vajonnut yhä syvemmälle supertiistain jälkeen. Ilmeisesti varsinaista strategiaa supertiistain jälkeiselle elämälle ei ollut, tai sitten tarkoituksena tosiaan oli antaa Obaman voittaa jopa 9 osavaltiota ja District of Columbia putkeen ja luottaa siihen että Ohio ja Teksas pelastavat hänet. Näissä esivaaleissa samankaltaista strategiaa yritti jo Rudy Giuliani, ja sen näki miten siinä kävi.

Clintonilla ei ole enää momentumia eikä rahaa, ja puolue alkaa hiljalleen kerääntyä Obaman taakse samalla tavoin kuin republikaanit yrittävät siirtyä McCainin leiriin. Superdelegaateille paineita tukea Obamaa lisäävät vielä mielipidetiedustelut, joissa Clinton häviää leikiten McCainille marraskuussa, mutta Obama voittaa hänet yhtä vakuuttavasti. Ellei jotain täysin mullistavaa tapahdu, 5. maaliskuuta molempien puolueiden ehdokkaat lienevät selvillä.

Katsoin muuten kesällä West Wingin läpi ja kun marraskuussa aloin seurata presidentinvaaleja, Barack Obama vaikutti epäilyttävän tutulta. Ei ihme, sillä West Wingin kirjoittajan mukaan sarjan 7. tuotantokauden demokraattipresidenttiehdokas Matthew Santos perustui Barack Obamaan.

Niin ja Obamasta on tehty jo musikaalikin.